Portaikko lähtee pääoven läheltä. Se päättyy jämerään palooveen,
jonka takana ilma tuntuu vielä kylmemmältä kuin alhaalla.
Jokin tuoksuu heikosti. Tuttu tuoksu, mutta mikä? Ehkä Heatherin
18
hajuvesi.
Oikealla on ovi, jonka takaa kuuluu puhetta.
Ovessa on lappu, jossa lukee: Seis! Jätä puhelin koriin. Ei se
pelaa, joka pelkää.
Hengähdän helpotuksesta. Tarkoitus on siis pelata. Ehkä jonkinlaista
tietovisaa – lumilautailusta tai siitä, mitä muistamme
toisistamme. Jotta meidät saisi juttelemaan entisajoista. On tosiaan
täysin Curtisin tapaista käskyttää meitä tällä tavalla, varmistaa,
ettei kukaan häiritse hänen suunnitelmiaan, mitä ne sitten
ovatkin. Otan puhelimeni taskusta. Mutta…
Katson ohjetta uudelleen. Ei se pelaa, joka pelkää. Minähän
sanoin aina sillä tavalla –. Ei. Se on ihan tavallinen lause. Ei se
liity mihinkään. Laitan puhelimeni neljän muun päälle koriin ja
menen sisään ovesta.
Juhlasali on rakennuksen ulkonevassa osassa suoraan jyrkänteen
yläpuolella. Paksu valkoinen kokolattiamatto kuvastaa
lumipeitettä, kalustus on valkoinen ja hopeanhohtoinen ja varmasti
järjettömän kallis. Pehmustetut satiiniverhoillut tuolit, pöydät
lasia ja kromia. Loisto on täysin ristiriidassa alakerran maalaishenkisen
sisustuksen kanssa. Hajukin on erilainen. Kotoisan
savunkatkun tilalla on tuoreen maalin tuoksu. Koko takaseinän
korvaavat ikkunat, joiden valkoiset samettiverhot on kurottu
yhteen nauhoilla. Päiväsaikaan näköala on varmasti henkeäsalpaava,
mutta nyt ulkona on täydellisen pimeää. Mistään ei näy
valonpilkahdustakaan. Hiukan aavemaista näissä olosuhteissa,
mutta hääpaikaksi sali on ihastuttava.
Jos ei piittaa siitä, kuinka paljon ihmishenkiä tämä jäätikkö
on vaatinut.