tiukasti. Voi, miten monta kylmää yötä vietin hänen vuoteessaan.
Tuntuu pahalta, etten ole pitänyt yhteyttä. Mutta sen jälkeen,
mitä tapahtui… No, eipä ole hänkään soitellut.
Hänen selkänsä takana häämöttää teräviä vuorenhuippuja
varjoina tummuvaa taivasta vasten. Haluanko sittenkään tavata
heitä? Vielä ehtisin paeta. Voisin keksiä jonkin tekosyyn, hypätä
autoon ja ajaa kotiin Sheffieldiin.
Joku rykäisee takanamme. Vetäydymme erillemme ja näemme
Curtisin pitkän vaalean hahmon.
Jostain syystä olin kuvitellut, että Curtis näyttäisi samalta
kuin viimeksi nähdessämme. Surun lamauttamalta murtuneelta
mieheltä. Mutta ei hän tietenkään sellaiselta näytä. Hänellä on
ollut kymmenen vuotta aikaa toipua – tai tukahduttaa tunteensa.
Curtis halaa minua vain nopeasti. ”Kiva nähdä, Milla.”
”Samoin.” Häntä oli aina vaikea katsoa silmiin, koska hän oli
niin hiton hyvännäköinen – on edelleen – mutta nyt se on entistä
vaikeampaa.
Curtis ja Brent kättelevät. Curtisin iho on paljon kalpeampi
kuin kaverinsa. Molemmilla on lumilauta mukanaan, kuinkas
muuten. Mehän menemme vuorelle. Heillä on farkut kuten
minullakin, mutta on huvittavaa nähdä molemmilla kauluspaita
lautailutakin alla.
”Toivottavasti tänne ei tarvinnut tulla ykkösissä.”
Curtis katsoo minua päästä varpaisiin. ”Kelpaat kyllä.”
Nielaisen. Hänellä on yhtä siniset silmät kuin ennenkin, mutta
ne muistuttavat minua ihmisestä, jota en halua ajatella. Eikä
hänessä ole enää vähääkään entistä lämpöä. Hänen takiaan raahasin
itseni paikkaan, jonne en aikonut tulla enää ikinä. Kadun
9
sitä jo nyt.
”Keitä muita on tulossa?” Brent kysyy.
Miksi hän katsoo minua?