Brent vilkuilee minua jälleen kerran, samoin Dale. Mietin taas
kutsujamme. Olisiko toinen heistä voinut organisoida tämän?
Ei, en usko. Niin kuin Brent muistutti, hiihtokeskus on suljettu.
Viikonlopun vietto täällä maksaa taatusti tuhansia puntia. Nettistalkkaukseni
ansiosta tiedän, että Curtis tienaa todella hyvin.
Hän on ainoa vaihtoehto. Mutta mistä tämä salailu johtuu? Ja
ovatko toiset juonessa mukana, vai saiko Curtis jotenkin uskoteltua,
että minä kutsuin heidät?
”Täällä täytyy olla joku”, Curtis sanoo. ”Lähdetään etsimään.”
Kaikki porhaltavat eri suuntiin, vähän kuin lapset, jotka on
päästetty temmeltämään teemapuistoon. Talo on varsinainen labyrintti.
Ainoa rakennus kilometrien säteellä, suunnaton monitoimikeskus,
josta löytyvät pelastuspalvelun tilat, valvontakeskus ja
kaikki, mitä vierailijat ja henkilökunta voivat tarvita täällä ylhäällä.
Tiedän ravintolan ja vessojen sijainnin, mutta siinä kaikki. Niin, ja
kerran yövyin yhdessä pikkuruisista makuuhuoneista – täällä on
myös Ranskan korkeimmalla sijaitseva retkeilymaja.
Juoksen pitkin käytäviä ja sytyttelen valoja mennessäni. Suljettuja
ovia on rivikaupalla. Osan saa auki, osa on lukossa. Tämä
ovi aukeaa. Voi luoja, tämä saattoi olla juuri se huone, missä olin
yötä. Ummehtunut tuoksu herättää muistikuvan. Brent makaa
allani patjalla, isot kädet uumallani. Tuijotan kapeaa yhden hengen
punkkaa. Sitten palaan käytävään ja läimäytän oven kiinni.
Seuraavan oven takana on liinavaatteita – karkeita valkoisia
pyyhkeitä ja kulahtaneita lakanoita mäntyhyllyillä halvan
pyykinpesuaineen pistävässä hajussa. Edempänä vastaan leijailee
ruuan tuoksua, ja täällä onkin keittiö. Valtavan lieden päällä
on kaksi kattilaa. Kurkistan kansien alle. Toisessa on lihapataa,
toisessa perunamuusia. Vielä lämpöisiä. Ehkä meidän päivällisemme,
mutta missä on keittiöhenkilökunta?
16