2
Millaista vastaanottoa mahdoin odottaa? Musiikkia? Kynttilöitä?
Tarjoilijoita samppanjatarjottimineen?
Vastassa ei ole ketään. Laituri on autio ja heikosti valaistu,
hissinhoitajan koppi tyhjä. Nostamme tavaramme gondolista.
Sireeni ulisee ja hissin koneisto sammuu. Ilmeisesti sitä käytetään
alhaalta käsin, säästetään palkkakuluissa, ja tulomme
näkyi ylhäällä olevasta turvakamerasta. Salaperäisten kutsujen
vuoksi tilanne tuntuu kuitenkin hiukan pelottavalta, ja Heatherin
synkkä otsa osoittaa selvästi, että hän ajattelee samoin.
Brent katsoo minua. ”Jätetäänkö kamat vielä tähän?”
”Älä minulta kysy”, sanon.
Hän laskee laukkunsa maahan. Epäröin hetken, sitten seuraan
esimerkkiä. Ei täällä ainakaan varkaita vilise.
Rappuset on tehty teräsritilöistä, koska niitä on helpompi
nousta lumisilla jalkineilla. Huipulle päästyäni huohotan väsymyksestä.
Ilma on ohutta täällä ylhäällä. Työnnän Panoramatalon
pariovet auki ja vedän keuhkoihini pinttynyttä savunhajua.
Joudun hetkeksi sulkemaan silmäni. Sillä tältä talveni ennen
tuoksuivat, enemmän kuin miltään muulta.
Curtis painaa katkaisijaa, ja paneeliseinäisen käytävän valot
syttyvät. Täällä tapasi aina olla tungosta, laskettelijoita ja lumilautailijoita
kulki jatkuvana virtana suksikaappien ohi pääovelle
ja siitä jäätikölle, mutta nyt käytävä on aavemaisen hiljainen.
Curtis laittaa kätensä torveksi. ”Onko täällä ketään?”
15