Huomaan WC:n oven ja avaan sen varovasti, mutta vessa
on tyhjä ja pimeä. Heti sen vieressä on yhtä pimeä ravintolasali,
jossa on niin väkevä savunhaju, että minua yskittää, vaikka
takassa ei ole tulta. Istuin täällä aikoinaan tuntikausia, lämmitin
sormiani kahvimukin ympärillä ja odotin lumimyrskyn laantumista,
mutta nyt salissa ei ole ketään, joten jatkan seuraavaan
käytävään. Toiset ovat ilmeisesti yläkerrassa, koska en enää
kuule heidän ääniään.
Lisää varastohuoneita, lisää lukittuja ovia. Valot on ajastettu
toimimaan vain lyhyen pätkän kerrallaan, ja toisinaan edellinen
sammuu ennen kuin ehdin sytyttää seuraavan. Silloin olen
vähän aikaa pilkkopimeässä ja hapuilen eteenpäin seinän vierustaa.
Hiljaisuus tuntuu kammottavalta. Jos joku ilmestyisi jostakin
ovesta, saisin varmasti sydänkohtauksen.
Lopultakin tuttu näky: pääsisäänkäynti, josta on kulku jäätikölle.
Astelen nopeasti sen luo. Ulkona ei voi olla ketään enää tähän
aikaan illasta, joten ovi on varmasti lukossa, mutta jos ei ole, nuuhkin
hetken jäistä vuoristoilmaa. Viime kerrasta on niin kauan.
Ovi aukeaa. Tuuli tunkeutuu sisään ovenraosta, valittaa hellittämättä
kimeällä äänellään. Se kuulostaa oudon inhimilliseltä.
Kiskaisen oven kiinni ja hengitän kiivaasti. Juuri tästä syystä
olisi pitänyt jättää tulematta. Täällä on liikaa ovia, joita ei kannattaisi
17
avata.
Rauhoitu, Milla.
Okei, kyllä tämä tästä. Pari drinkkiä, niin kaikki sujuu loistavasti.
Yläkerrassa on juhlasali, jossa järjestetään häitä ja muita tilaisuuksia.
Hyvä rahasampo tällaiselle pienelle hiihtokeskukselle,
varsinkin kauden ulkopuolella. Olen nähnyt siitä vain kuvia,
mutta toisten täytyy olla siellä, koska olen jo tarkastanut koko
alakerran.