autio. Olin unohtanut, kuinka valtava tämä alue onkaan. Kesäisin
täällä vaeltaa retkeilijöitä ja rinteillä mutkittelee polkuja.
Silloin on varmasti kaunista – kaikkialla kasvaa alppikukkia –
mutta nyt näkyy vain louhikkoa ja takkuista ruskeaa ruohoa. Ei
elonmerkkejä, ei edes lintuja. Maa näyttää alastomalta.
Kuolleelta.
Ei. Se vain nukkuu. Odottaa.
Niin kuin jokin muukin tuolla ylhäällä. Nielaisen ja pakotan
13
ajatuksen mielestäni.
Curtisin polvi osuu polveeni kolistellessamme kannatinpylvään
ohi. Hän on epätavallisen hiljainen, mutta ymmärrän sen
hyvin. Jos tämä on rankkaa minullekin, niin varmasti sata kertaa
rankempaa hänelle. Kutsussa ei mainittu asiasta, mutta on selvää,
miksi olemme täällä. Syy kerrottiin uutisissa edellisenä päivänä
ennen kutsua:
Kymmenen vuotta sitten kadonnut brittiläinen lumilautailija
julistettiin oikeustaistelun jälkeen kuolleeksi.
Tuskin toiset innostuivat kutsusta sen enempää kuin minäkään,
mutta kuinka olisimme voineet kieltäytyä? On aivan luonnollista,
että Curtis haluaa viettää muistojuhlan.
Alapuolellamme on nyt lunta, hämärässä violetinvärisenä
hohtava hanki. Jyrkät kallioseinämät, joista Le Rocher on saanut
nimensä, kohoavat korkealle yläpuolellemme. Niiden huipulla
sijaitsevan Panorama-talon tumma matala hahmo kyyristelee
luonnonvoimien armoilla.
”No, Mills, kuinka tämä järjestyi?” Brent tiedustelee.
”Mikä?” kysyn.
”Tämä VIP-vierailu jäätikölle. Yksityinen kabiinihissi ja niin
edelleen. Aika päheää.”
Tuijotan häntä ihmeissäni. ”Miten niin?”
”Tämä ei voi olla halpaa lystiä näin kauden ulkopuolella.”