Kaikki muut ovat jo hississä. Menen vastahakoisesti perässä.
”No, keitä muita tänne tulisi?” Curtis ihmettelee.
”Niin, totta”, sanon. Aikoinaan joukkoon kuului pari muutakin,
mutta alkuperäisestä jengistä olemme jäljellä vain me viisi.
Tai jos tarkkoja ollaan, vain me viisi olemme vielä jaloillamme.
Tunnen hirvittävää syyllisyyttä. Yksi meistä ei koskaan enää
11
kävele.
Hissinhoitaja sulkee oven. Yritän nähdä hänen kasvonsa,
mutta hän poistuu jo laituria pitkin ja katoaa koppiinsa.
Kabiini heilahtaa liikkeelle. Katselemme lumoutuneina pleksilasin
takana näkyvää maisemaa hissin liitäessä kuusenlatvojen
ylitse kohti vuorenhuippua valon hiljalleen kadotessa. Tuntuu
oudolta nähdä alhaalla paljasta maata ja ruohikkoa. Silloin
aikoinaan siellä oli aina lunta. Etsin katseellani murmeleita,
mutta ne taitavat jo olla talviunilla. Ylitämme kallionharjanteen,
ja Le Rocherin pieni kylä katoaa näkyvistä.
Täällä korkealla ilmassa, maiseman liukuessa ikkunoiden
ohi, minulle tulee äkkiä merkillinen olo. Tuntuu kuin emme
nousisikaan ylöspäin vaan matkustaisimme ajassa taaksepäin.
Enkä tiedä, olenko valmis kohtaamaan menneisyyttäni. Mutta
nyt on liian myöhäistä katua. Hissi tulee jo puolivälin asemalle.
Nousemme tavaroinemme laiturille. Täällä on kylmempää kuin
kylässä, ja siellä, mihin olemme menossa, on vielä kylmempää.
Ranskan lippu lepattaa tuulessa. Rinteillä ei näy ketään. Niiden
keskivaiheilla ruskean ja vihreän sävyt muuttuvat valkoisiksi.
Siinä on lumiraja.
”Luulin, että lunta olisi jo laaksoon saakka”, Brent sanoo.
Curtis nyökkää. ”Hyvä todiste ilmastonmuutoksesta.”
Täällä on talvisaikaan hiihtokeskuksen sydän. Tuolihissejä ja
ankkurihissejä lähtee joka suuntaan, mutta tänään ylemmäksi