pääsee vain gondolihissillä. Halfpipe oli ennen vanhaan tuon pienen
kojun vieressä. Pitkä u-kirjaimen muotoinen lumikouru on
nyt pelkkä kurainen oja, mutta muistan hyvin sen puhtaanvalkoiset
kaaret. Se oli siihen aikaan Euroopan paras paippi. Sen takia
me tulimme tänne sinä talvena.
Voi sitä aikaa! Ihoni nousee kananlihalle. Näen mielessäni
meidät kaikki nuorempina. Tuossa paipissa me kilpailimme ja
pidimme hauskaa, me viisi. Ja ne kaksi, jotka puuttuvat. Jäätävä
tuulenpuuska kieputtaa hiuksiani kasvojen edessä. Vedän lautailutakin
vetoketjun ylös saakka ja kiiruhdan toisten perään.
Gondolihissi vie meidät lähes kolmen ja puolen kilometrin
korkeuteen. Diablen jäätikkö on yksi Ranskan korkeimmalla
sijaitsevista hiihtoalueista. Kiiltävän oranssinväriset gondolihissit
roikkuvat kaapelista kuin joulukuusenpallot. Curtis menee
12
lähimpään niistä.
Heather nykäisee Dalen kättä. ”Mennään me toisella hissillä.”
”Ei, tule nyt”, Dale sanoo. ”Kyllä me mahdutaan.”
Curtis osoittaa ympärilleen. ”Runsaasti tilaa.”
Heather näyttää epäilevältä ja ymmärrän, miksi. Näihin pikkuisiin
gondoleihin mahtuu teoriassa kuusi ihmistä, mutta matkatavaroiden
kanssa tulee ahdasta. Ja Heatherilla on, hitto soikoon,
vielä matkalaukku.
Brent joutuu kumartumaan mahtuakseen ovesta. ”Istu polvelle,
Mills. Anna tänne se laukkusi.”
”Dale saa istua polvellesi”, sanon. ”Minä menen tähän.”
Lopulta Heather istuu Dalen syliin Curtisin viereen. Brent ja
minä istumme vastapäätä, tavarat ovat tiiviisti ympärillämme.
Dale näyttää oudolta ilman rastojaan. Hän on pohjoismaisen
vaalea, muistutti ennen aina viikinkiä. Nyt hänestä tulee mieleen
lähinnä visailuohjelman juontaja.
Kiidämme ylängön poikki. Maisema on niin suunnattoman