He jatkoivat eteenpäin, Langin veljekset edellä ja Gunilla pari askelta
heidän jäljessään. Tyylikkäällä Håkanilla oli Blaser R8 -kivääri
ja Mauritz Widforssin vihreät vaatteet, kun taas Daniel syleili Husqvarna
1900 -kivääriään kuin esikoistaan ja kulki vanhoissa kamppeissa,
jotka hän oli ostanut Jaktgrossistenista kaksikymmentä vuotta
sitten.
He seurasivat kapeaa metsäpolkua, johon mellastavat motocrosspyörät
olivat ruopineet syvät jäljet. Gunilla ei käsittänyt, miten joku
saattoi kohdella luontoa sillä tavalla. Puhumattakaan siitä, kuinka
paljon hurjastelun täytyi häiritä eläimiä. Hirviä, kettuja, metsäkauriita
vasoineen ja muniaan hautovia lintuja. Havumetsä harveni laajaksi
aukioksi, jolla oli voimajohtoja, hirvitorni ja metsätie. Kolbotten,
Håkan sanoi ikään kuin Gunilla ei tietäisi paikan nimeä.
Hiekoitetulla kääntöpaikalla oli iso katumaasturi, vanhempaa
vuosimallia oleva Porsche Cayenne. Ovet olivat auki, ja kaksi kookasta
miestä retuutti jotain autosta metsäiselle kukkulalle, joka johti
Mälareniin.
Miehillä oli täysi työ taakkansa raahauksessa, eivätkä he olleet
vielä havainneet metsästäjiä. Kun trio lähestyi raahaajia, Daniel
tuumi, että miehet näyttivät vähän arveluttavilta, ja hän tunsi vaistomaisesti,
että oli parasta valita ystävällinen lähestymistapa. Auton
rekisterikilpi ei ollut ruotsalainen, ja Daniel suhtautui ylimalkaan
epäilevästi ulkomaalaisiin. He olivat juonikkaita. Vaikeasti tulkittavia.
Mutta hymy tavallisesti pehmensi useimpia kulttuurien yhteentörmäyksiä,
8
hän tiesi.
”Hei siellä!” Daniel huudahti iloisesti, jolloin miehet säpsähtivät
ja kohottivat katseensa. ”Oletteko te nähneet metsäkauriita?”
Molemmat miehet irrottivat otteensa kantamuksestaan, vetivät
pistoolinsa esiin ja avasivat tulen.
Håkan kaatui karjahtaen, häntä oli osunut jalkaan, ja Daniel pudotti
vaistomaisesti kiväärinsä, kääntyi kannoillaan ja säntäsi juoksuun.