ravintoa silmänkantamattomiin. Rau kääntyi jälleen Stilleriin päin
irvistys kasvoillaan.
”Mitä Sara Nowak tietää?”
”Kuka hän on?”
”Poliisi, joka paljasti Geigerin. Die Polnische. Puolalainen, jolle
sinä olet soittanut.”
”En ole kertonut mitään.”
”Oletko sinä muka vain kirjoittanut muistiin hänen puhelinnumeronsa
tietämättä, kenelle se kuuluu? Sattumalta?”
Rau esitteli pientä mustaa muistikirjaa, jonka oli löytänyt Stillerin
työhuoneesta.
”Muistiinpanoja jumalanpalveluksista, remonttimiesten ja Linköpingin
hiippakunnan puhelinnumerot – ja Sara Nowakin.”
Rau kohotti katseensa muistikirjasta. Nyt hän ei enää hymyillyt.
Stiller nielaisi, ja hänen otsalleen kihosi lisää hikipisaroita.
”Minun… piti vain tiedustella, miten Geiger-tapauksen kanssa
kävi.”
”Du lügst. Valehtelet”, Rau sanoi ja antoi kengänkärkensä levätä
keittiöntuolin reunalla.
”En tavoittanut häntä! Vannon sen! En ole puhunut kenenkään
kanssa!”
”Vielleicht”, Rau lausahti ja työnsi tuolia eteenpäin pari senttimetriä.
”Vielleicht nicht. Ehkä et.”
”Bitte, Otto, ich habe nicht…”
”Shh…”
Rau katsoi häntä nuhtelevasti sormi huulillaan.
”Uskon sinua.”
Stiller huokaisi, siinä määrin kuin se oli mahdollista.
Rau hymyili Stillerille, kääntyi hitaasti ja nosti mustan laukkunsa
keittiötasolle. Vanhat keittiönkaapit, hän ajatteli ärtyneesti, kun
hän avasi laukun. Varmasti 30- tai 40-luvulta. Miksei pariskunta
ollut
hankkinut nykyaikaista keittiötä, varsinkin kun talo oli vanha?
14