nurkkaan. Tavallisen kokkiveitsen, jonka pitkä terävä terä oli nyt veren
peitossa. Se oli Fiskarsin veitsi, jos Stiller muisti oikein. Oli järjetöntä,
että veitsen merkki juolahti hänen mieleensä nyt. Veitsi oli
ollut heillä ainakin kolmekymmentä vuotta, ja se oli toiminut täysin
moitteettomasti. Miksi siis ostaa uusi? Leipää, paistia ja valkokaalinpäitä,
kaikkea se oli leikannut kuin vettä vain. Ja nyt…
”Missä Karin on?” Stiller kysyi uudestaan, tällä kertaa hätääntyneellä
11
äänellä.
”Niin, miksi te kutsutte sitä? Yläkerran salongiksi? Harvoin käytetyille
huoneille on tapana antaa hienoja nimiä. Sitä salia on muuten
mahdotonta kalustaa. Hän on tuolla ylhäällä joka tapauksessa.”
”Karin!”
”Hyvä. Huuda. Jos joku kuulee, se vain vahvistaa virallista versiota.”
”Mitä versiota? Mitä sinä olet tehnyt vaimolleni?”
”Minäkö?” Rau sanoi ja kuulosti hämmästyneeltä. ”Oletan, että
sinä yksinkertaisesti romahdit sen jälkeen, kun vanhat vakoojatoverisi
murhattiin. Pelkäsit ehkä, että olet seuraavana vuorossa. Sitten
joukko syyllisyydentunteita heräsi eloon. Olet elänyt valtavan paineen
alla niin kauan ja hävennyt menneisyyttäsi, joka hiljattain saavutti
sinut. Mistä minä sitä tietäisin? Poliisi voi keksiä paremman selityksen.
Tulit kotiin varhaiselta aamukävelyltäsi, ja sitten te aloitte
riidellä, ja niin…”
Rau piti tauon ja tarkasteli Stilleriä, joka tasapainoili varpaillaan
omalla keittiöntuolillaan. Tuoli kuului taatusti pappilaan ja oli ollut
asunnossa vuosikymmeniä. Vaalea mänty sopi kehnosti yhteen
tummaksi petsatun klahvipöydän kanssa. Ja vielä virkatut kaitaliinat
ja kapeat oranssit kynttilät omissa kynttilänjaloissaan. Sammaleenvihreä
samettinen lampunvarjostin ruskeine hapsuineen. Kupariset
keittolevyjen suojukset ja kymmeniä vuosia vanhoissa maustepurkeissa
timjamia, kanelia ja sitruunapippuria. Seinällä Ica-kauppaketjun
kalenteri, kuvataulu sienistä ja pari seinävaatetta, joissa oli