2
”Missä Karin on?”
Köysi kiristyi kaulan ympärille ja vaikeutti puhumista. Hän vilkuili
Rauta. He olivat kumpikin paljon vanhempia nyt. Miksi mies
teki tämän? Miksi hän ei vain elänyt kaikessa rauhassa viimeisiä jäljellä
olevia vuosiaan? Olen ainakin tarjonnut hänelle sen mahdollisuuden,
Stiller ajatteli hien kihotessa hänen otsalleen. Erittäin epätavallisen
takuun.
”Niin”, Rau sanoi. ”Karin. Hyvä, että sanoit sen. Danke.”
Stiller tunsi, että Rau pani jotain hänen selän taakse sidottuihin
käsiinsä ja painoi hänen sormenpäitään jonkinlaiseen kahvaan.
”Meinasin unohtaa painaa sormenjälkesi veitseen. Alan vissiin
tulla vanhaksi.”
Rau hymyili. Kuin pelkkä ajatus, että hän saattoi muka vanhentua,
olisi älytön vitsi. Stiller katsoi häntä, ei voinut irrottaa katsettaan
hänestä. Hiukset olivat harmaat, kasvoissa oli syviä uurteita,
mies oli yhtä vanha kuin hän itse mutta silti niin paljon komeampi.
Oikea mies. Semmoinen Stiller ei ollut ikinä ollut, ei omissa silmissään
ja tuskin kenenkään muunkaan. Raun ryhdistä ei ilmennyt
hänen ikänsä eikä hänen ankara elämäntapansa. Hänen selkänsä oli
suora, ja hän uhkui energiaa ja voimaa.
”Veitseen?” Stiller ihmetteli, vaikka hän jo aavisti totuuden. Hän
halusi vain toivoa viimeiseen asti.
”Kuvittelen, että sinä viskaat sen sivuun hädissäsi”, Rau sanoi,
esitteli kookasta veistä ja heitti sen välinpitämättömästi keittiön
10