toisen ihmisen. Naapuri CM:n, Carl Magnuksen, kalliilla metsästyshaulikolla.
Ja miten kaikki olisikaan päättynyt, jos hän ei olisi tullut
ajatelleeksi kyseistä asetta?
Hän näki yhä painajaisia siitä illasta. Tulesta, automaattiaseen
äänestä,
itseensä osuvien luotien aiheuttamasta kivusta, verestä, kun
hän ampui Abu Rasilin, ja jälkiseurauksista.
Vaikka hän oli todennäköisesti pelastanut useita tuhansia ihmishenkiä,
hänen oli vaikea pitää itseään jonkinlaisena terrorisminvastaisena
taistelijana, joka tappoi muita ihmisiä silmiään räpäyttämättä.
Hän oli kiitollinen, että oli löytänyt siihen voiman sisimmästään,
ja iloitsi siitä puolesta itsessään, joka kykeni puolustautumaan. Mutta
se oli ollut viedä häneltä hengen. Nyt hänen täytyi toipua ja koota
itsensä. Sanoa kyllä Saralle, joka etsi rauhaa ja katsoi sisäänpäin. Oli
aika pysähtyä ja tehdä yhteenveto siitä, missä hän oli elämässään.
Esimerkiksi nyt jo näkyivät ensimmäiset harmaat punaisen juurikasvun
seassa, mutta niille hän viittasi kintaalla toistaiseksi. Hän ei
tahtonut tulla etuajassa sen yhteiskunnan torjumaksi, joka kunnioitti
niin vähän ikää ja kokemusta. Mutta tulenpunaisen värin hän salli
tulla esiin, tulen, joka vähitellen leviäisi koko päähän. Sitä hän odotti.
Hän ei tahtonut enää piiloutua.
Hänellä oli ollut hieno kesä sen jälkeen, kun hän oli kotiutunut
sairaalasta. Elämä oli ollut normaalia. Ei vakoojia, ei seksinostajia,
eikä kukaan ollut kuollut. Oli ollut vain Sara perheineen. Hän oli
nukkunut, uinut, lukenut ja käyttänyt energiaa aivan yhdentekeviin
asioihin, kuten siihen, että oli suivaantunut yhdyssanavirheistä ja
liian pitkistä tauoista Depeche Moden Ultran kappaleiden välissä.
Nyt hän voi hyvin. Ja tahtoi voida hyvin jatkossakin. Se oli tärkein
läksy, jonka hän oli oppinut alkukesän tapahtumista. Se ja että perhe
meni kaiken muun edelle.
Martin oli pysäköinyt auton ja avannut takaovet. Sara kurkisti tyhjään
tavaratilaan. Siellä oli varmasti kuljetettu lukuisia huonekaluja.
20