pikkuinen Toyota on onneksi vain kymmenen metrin päässä. Viimeinen
8
vilkaisu puhelimeen. Kaduttaako häntä? Vähäsen. Mutta
hän on myös jännittynyt. Tavallista jännittyneempi. Hän ei tiedä
miehestä mitään, ei ole koskaan nähnyt tämän kasvoja eikä tiedä
nimeä. Hän tietää ainoastaan, että he ovat sopineet tapaavansa
tarkalleen 58 minuutin kuluttua hotellissa Århusissa.
*
Iben soittaa, kun hän on parinkymmenen kilometrin päässä Århusista.
Sitä ei tapahdu kovin usein, Cecilie soittaa useammin. Avioeron
jälkeen hänestä on usein tuntunut, että hän on menettämäisillään
siskonsa.
– En käytännössä poistunut hotellista, Cecilie kertoo, kun
Iben tiedustelee, millaista San Franciscossa oli. Hän on yrittänyt
selittää sata kertaa Ibenille, vanhemmilleen ja ystävilleen, ettei lentoemännillä
ole aikaa liehua katselemassa nähtävyyksiä ja että he
näkevät vain yksitoikkoisia lentokenttähotelleja, lähtöterminaaleja,
matkalaukkuja ja liukuhihnoja, kunnes heidän on jatkettava
matkaa seuraavaan kohteeseen. – En nähnyt edes vilausta Golden
Gaten sillasta. Miten sinulla menee?
– Ihan hyvin, mutta pomoni on mielenvikainen, Iben sanoo
nauraen. – Tuntuu siltä, ettei hän ole tajunnut, että työskentelee
Stiftenin toimituksessa eikä New York Timesin tai jonkin
muun maineikkaan sanomalehden. Perjantaina koko toimituksen
on pakko osallistua transsendenttisen meditaation kurssille. Mutta
olet takuulla aivan rättiväsynyt, en taidakaan pyytää sinua viinilasilliselle.
Se on hyvin ibenmäinen tapa esittää kutsu. He ovat monesti
nauraneet sille, että kieltävä vastaus sisällytetään kysymykseen.
”Emmehän me drinkkejä juo? Sinulla ei kai ole aikaa piipahtaa
meillä illalla, eihän?”
– Sopiiko toisena päivänä? Anteeksi, mutta sänky kutsuu minua
vähän liikaa.
– Totta kai. Olen vain tylsistynyt. Konrad tulee kotiin vasta
huomenna.
– Missä hän on?