20
– Huhuu? hän huikkaa. – Minä täällä vain. Nukutko? Kenkäteline
on vino, vanha pyöränrengas nojaa seinään. Cecilie on aina
viihtynyt parhaiten sotkussa. Tai kaaoksessa, kuten tämä kerran
selitti, kun hänen aavistuksen sarkastinen katseensa tutkaili Ibenin
uuden rivitaloasunnon olohuonetta, sen äärimmäisen minimalistista
sisustusta ja viileän valkoista tyyliä, jota Iben on aina suosinut
ja johon on löytänyt inspiraation lehdistä ja television sisustusohjelmista.
Olohuoneessa on hyvin siistiä.
Vuodesohva on levitetty, tyyny on lähes sileä, täkissä ei ole
ainuttakaan laskosta. Kaikki on täydellistä. Ja juuri se herättää
Ibenin epäilykset. Hän kutsuu siskoaan uudestaan monta kertaa,
menee keittiöön ja jatkaa kylpyhuoneeseen. Eikö Cecilie ole
tullut kotiin? On kyllä, ovi ei ollut lukossa, Iben muistaa. Cecilie
ei olisi jättänyt ovea lukitsematta lähtiessään Yhdysvaltoihin.
Vaaleanpunainen
toilettilaukku nököttää pesualtaan reunalla,
hammasmuki, hammasharja. Ja olohuoneen pöydän alla – siskon
matkalaukku. Iben oli itse ollut mukana ostamassa sen Cecilielle,
hopeanvärisen matkalaukun, joka on jotain poskettoman kallista
sveitsiläistä merkkiä. Iben vetää sen esiin, avaa pienet lukot sen
sivussa ja avaa sen. Passi on päällimmäisenä ja hälventää samassa
kaikki epäilykset, etteikö Cecilie olisi tullut kotiin.
Iben istuu sohvan reunalla, kun hän ottaa puhelimensa esiin ja
soittaa Cecilielle. Ei, mitään ei ole sattunut, hän ajattelee. Cecilie
on vain lähtenyt jonnekin. Hän tulee kyllä kohta. Soittoon vastataan
heti mutta ei sillä lailla kuin Iben toivoi, Cecilien ääni ei vakuuta
hänelle, että kaikki on kunnossa ja hän vain heräsi aikaisin
ja lähti ulos, ehkä käymään leipomossa tai kahvia noutamaan. Vastaus
ei ole liioin puhelinvastaajan ääni, joka pyytäisi Ibeniä jättämään
viestin, eikä piippaus, joka tarkoittaisi ”varattu” tai ”odota
hetki, vastaan hetken kuluttua”. Vastaus on täydellinen hiljaisuus.
Se kertoo, että jokin on vialla.