reagoimaan hänen sisimmästään kiirivään huutoon, että hänen on
paettava. Kiireesti, vaatteet niskaan. Cecilien kädet tärisevät, kun
hän pukeutuu.
14
– Mitä sinä teet? Mies seisoo kylpyhuoneen ovella. Alasti, hänellä
on yhä naamio kasvoillaan.
– Se olet sinä… Sinä… olet sairas, Cecilie änkyttää, ei keksi
muutakaan.
– Lopeta. Olet jumalattareni, tahdot tätä kyllä. Haluat sitä vähintään
yhtä paljon kuin minä, mies sanoo ja astuu häntä kohti.
– Mene pois! Cecilie huutaa. – Älä tule lähemmäs.
– Tule tänne, mies sanoo ja ojentaa kätensä.
Sitä elettä Cecilie tarvitsee. Sen ansiosta taika viimein raukeaa,
ja hän kykenee liikkumaan, pakenemaan huoneesta. Hän kuulee
miehen takanaan. Ehkä tämä kaataa jotain sännätessään hänen
peräänsä, ehkä ääni on vain hänen päässään, kun hän juoksee
käytävää eteenpäin kohti portaita ja hissiä. Hänen on päästävä
ulos, pois, hänen täytyy yrittää ymmärtää tapahtunutta, todellisuutta,
joka yhtäkkiä on romahtanut hänen ympärillään. Kaikki
on pirstoutunut palasiksi, hänen tuntemansa maailma, kaikki
se, mihin hän uskoo, kaikki se, mitä hän luuli tienneensä. Nyt
se kaikki lojuu pieninä terävinä sirpaleina Hotel Royalin lattialla,
käytävällä, portaissa, tyylikkäässä aulassa, ja jokainen askel viiltää
jalat verille.
Se mies.
Se mies.
*
Ulkona on lakannut satamasta. Matka kotiin vie vartin, Cecilie
ajaa lujaa, tuntuu kuin auto ajaisi kilpaa hänen vapisevan kehonsa
ja ylikierroksilla käyvien aivojensa kanssa. Hitaasti hän onnistuu
tasaamaan hengityksensä kohtalaisen rauhalliseksi. Hitaasti syke
laskee, nyt vain ajatukset kieltäytyvät tottelemasta, kaikkien muistikuvien
pitää loksahtaa paikoilleen hänen mielessään. Pimeys on
miltei nielaissut Ringgadebroenin sillan, liikennettä ei ole lainkaan.
Cecilie kääntyy Søren Frichs Vej’lle ja taas vasemmalle, seuraa
kapeita pimeitä katuja. Valkea sumu nousee Brabrand Søn