Oliko Kenille edes tullut mieleen, ettei hän ehkä haluaisi pelata
tämän typerää peliä? Vai oliko Ken tiennyt aina, että hän tekisi
niin kuin Ken halusi, olipa se kuinka naurettavaa tahansa?
Hän naksautti kannettavan tietokoneen kannen kiinni. Hänen
aivonsa olivat liian väsyneet selvittämään salasanaa juuri nyt. Ne
olivat keskittyneet siihen, että hän pääsisi satamaan ja lautalle,
aivan kuin Ken istuisi hänen vieressään ja käskisi häntä olemaan
jahkailematta. Ken oli aina pitänyt huolen, että he saapuivat terminaaliin
täsmälleen kaksi ja puoli tuntia ennen kuin autolautta
lähti satamasta. Kerran he olivat jopa olleet autojonon ensimmäisenä,
mistä Ken oli ollut loputtoman tyytyväinen. Gracen ei
tarvinnut olla jonossa ensimmäisenä. Ei hän kuitenkaan halunnut
myöhästyäkään.
Hän ei voisi mitenkään olla myöhässä. Hän näki makuuhuoneensa
ikkunasta korkean valkoisen laivan sinistä taivasta ja
turkoosinvihreää
merta vasten. Hän tiesi, että oli aivan liian aikaista
lähteä, sanoi Kenin ääni hänelle mitä hyvänsä.
Hän pani kannettavan tietokoneen yöpymislaukkuunsa ja meni
alakertaan.
Claire Dolan, Portview Housen omistaja, hymyili hänelle ja
kysyi, joko hän aikoi lähteä.
”Pian minun pitäisi kuitenkin luovuttaa huone”, Grace vastasi.
Claire sanoi, ettei Gracen tarvinnut pitää kiirettä ja että hän
voisi viettää aikaa olohuoneessa niin kauan kuin haluaisi. ”Tiedän,
että olet käynyt täällä vuosikausia ja olet tottunut matkustaja,
mutta tämä on ensimmäinen kerta, kun matkustat yksin”,
Claire sanoi. ”Joten älä suotta kiirehdi.”
”Kyllä minä pärjään”, Grace vakuutti. ”Ei minusta tarvitse olla
huolissaan.”
Seurasi häviävän pieni kiusaantunut tauko, ennen kuin Claire
ojensi kätensä ja halasi Graceä pikaisesti toinen käsi Gracen
18