”Kun sinä suret.”
”En minä sure!” Sanat olivat tulleet Gracen suusta voimallisemmin
kuin hän oli tarkoittanut, ja hän huomasi Alinen tyrmistyneen
ilmeen. ”Tarkoitan, että kyllä, minä suren, mutta
minä…” Hän aikoi sanoa olevansa liian vihainen – ja kenties
tuntevansa liikaa syyllisyyttä – surrakseen, mutta hän tiesi, että
se vain saisi Alinen järkyttymään entistä enemmän. ”Minä teen
sen, jotta saan asian käsiteltyä loppuun”, hän sanoi luottaen siihen,
että oli painanut oikeaa nappia. Aline kannatti asioiden
loppuun käsittelemistä. Aline oli järjestänyt Kenin kuoleman
loppuunkäsittelyillan, ennen kuin Fionn ja Regan olivat lähteneet
maasta; he olivat käyneet läpi Kenin valtavan kirjaston,
valinneet kukin itselleen yhden kirjan ja lukeneet sitten toisilleen
ääneen yhden kirjan luvuista. Aline oli näyttänyt videoita
heidän kaikkien valmistujaisista sekä Gracen kuusikymmentävuotispäiviltä,
joilla Ken oli kutsunut Graceä ikuiseksi valokseen.
Ja sitten Aline oli lausunut Sarah Blackstonen runon ”My
Memory Library”.
Grace oli hymyillyt koko ajan, mutta hänen sydämensä ei ollut
ollut mukana, etenkään silloin, kun Aline lausui runoa, jota Ken
olisi pitänyt tunteellisena roskana. Grace tiesi sen varmasti. Ken
ei ollut koskaan pitänyt riimirunoista. Niinpä kun Gracen lapset
lukivat ja lausuivat, hän muisteli Alinen valmistumisen jälkeistä
viikkoa, kun hänen tyttärensä oli pakannut oppikirjansa suureen
laatikkoon, lahjoittanut ne paikalliselle koulutuskeskukselle
ja selittänyt, että hänelle oli tärkeää saada ne pois talosta ja jättää
opinnot taakseen. Ken oli ollut raivoissaan ja sanonut, että
Aline
tarvitsisi kirjoja tulevaisuudessakin, vaikka olikin suorittanut
tutkintonsa. Aline oli maininnut Googlen. Ken oli kihissyt
hiljaa kiukusta. Ken ei ollut myöskään erityisemmin uskonut
asioiden loppuun käsittelemiseen. Kunnes ehkä olikin.
20