Elämä oli elämää, hän sanoi usein ystävälleen Tillielle, joka
suhtautui avoimemmin satunnaisiin merkkeihin ja piti niitä osviittana
tehdessään tärkeitä päätöksiä. Jos näki valkoisen höyhenen
leijailevan ilmassa tai äkillisen auringonsäteen synkeänä päivänä,
se ei Deirasta tarkoittanut mitään muuta kuin sitä, että lintu
oli lentänyt ohi tai että pilvien välissä oli hetkellinen rako. Tillie
vain pudisteli päätään ja sanoi Deiralle, että Deiran pitäisi olla
avoimemmin yhteydessä sisimpäänsä. Deira kuitenkin pelkäsi sisimpäänsä.
Hän ei ollut ollenkaan varma, että hänen pitäisi olla
yhteydessä siihen.
Kenties oli kosminen merkki, että hänen tilinsä oli mennyt
miinukselle hänen huomaamattaan. Kenties sekin oli merkki,
että hän oli saanut vietyä auton ilman minkäänlaisia ongelmia.
Tai merkki saattoi olla yksinkertaisesti se, että aurinko paistoi
kirkkaan siniseltä taivaalta ja ajomatkasta tulisi miellyttävä.
Toisaalta sekin oli mahdollista, että matkalla Corkiin tapahtuisi
jotain, mikä saisi hänet järkiinsä ja kääntymään takaisin.
”Matkalla Corkiin on paljon merkkejä”, hän mutisi ottaessaan
autonavaimet. ”Useimmat niistä kertovat moottoriteiden liittymistä.”
Deira heilautti käsilaukun olalleen, kytki hälyttimen päälle ja
asteli ulos.
Aamuilma oli lämmennyt, ja kirkas auringonvalo heijastui sokaisevana
kanavan vedestä, kun Deira istuutui kuljettajan paikalle
ja laski auton katon alas. Todellisuudessa hän ajoi harvoin katto
alas laskettuna. Asuihan hän kuitenkin Irlannissa. Äkillisen
kaatosateen
mahdollisuus oli aina suuri. Ja jopa aurinkoisimpinakin
päivinä viileä tuuli tarkoitti sitä, ettei sää ollut aina ihanteellinen
12
avoautolla ajamiseen.
Tänään sää oli kuitenkin täydellinen.