altaassa. Aineenvaihdunta, Gavin oli vastannut kepeästi, kun
seitsemäntoista vuotta nuorempi Deira oli valittanut lihovansa
jo siitä, että vilkaisi keksipakettia. Gavin ei ollut kommentoinut
mitenkään Deiran kuukausittaisia käyntejä kampaamossa, jossa
hänen aina vain lisääntyvät harmaat hiuksensa peitettiin lähinnä
hänen luonnollista hiusväriään olevalla pähkinänruskean sävyllä.
Ei todellakaan reilua, Deira ajatteli nyt. Mutta eihän elämä ollutkaan
reilua. Sillä jos se olisi, hän ei seisoisi nyt nopeasti jäähtyvä
kupillinen kahvia kädessään ja miettisi, usuttaisiko Gavin
poliisit hänen peräänsä, kun tämä palaisi kotiin.
Deira siemaisi kahviaan. Hänellä ei ollut mitään syytä huoleen.
Gavin ei lähettäisi poliisia hänen peräänsä, sillä Gavin ei tietäisi
auton olevan poissa ennen kuin seuraavan viikon lopussa, eikä
Gavin sittenkään tietäisi, että juuri hän oli vienyt auton. Sitä
paitsi vaikka Gavin epäilisikin häntä, hän olisi jo kaukana eikä
Gavin mahtaisi sille mitään. Interpol tuskin olisi kiinnostunut
kadonneesta autosta.
Deira pudisti päätään. Autovaras. Interpol. Kumpikaan ei liittynyt
hänen elämäänsä. Ranskan oli ollut tarkoitus olla lomanviettopaikka.
Heidän yhteisen lomansa.
Alkuperäisen suunnitelman mukaan heidän oli ollut tarkoitus
tutustua Bretagneen parin päivän ajan, ennen kuin he suuntaisivat
Pariisiin. Deira oli sanonut Gavinille, että jos tämä aikoi
toteuttaa unelmansa ja ajaa avoautolla moottoritiellä, hän
puolestaan halusi pystyä sanomaan, että oli ajanut ympäriinsä
Ranskan pääkaupungissa ja tuntenut lämpimän tuulen hiuksissaan.
Kun Gavin oli katsonut häntä hämmentyneenä, hän oli
selittänyt, että yksi hänen edesmenneen äitinsä lempilauluista oli
ollut koskettava ”Ballad of Lucy Jordan”, jossa kolmekymmentäseitsemänvuotias
nainen tuntee jääneensä pahasti loukkuun
omaan elämäänsä ja tietää, ettei pysty koskaan toteuttamaan
10