haavettaan. Kun Deira oli ollut tarpeeksi vanha ymmärtääkseen
laulun sanat, hän oli tuntenut myötätuntoa Lucy Jordania kohtaan
ja miettinyt, oliko hänen äitinsä koskaan tuntenut samalla
tavalla. Nyt hänen oma neljäkymmentävuotispäivänsä lähestyi,
ja hän oli käynyt Pariisissa lukuisia kertoja mutta ei ollut
koskaan ajanut avoautolla kaupungin kaduilla – eikä hän ollut
koskaan erityisemmin halunnutkaan ennen sitä päivää, jolloin he
olivat hakeneet avoauton autoliikkeestä.
Vielä jokin aika sitten Deira olisi raivostunut siitä väitteestä,
että jokainen nainen muka tuntisi parhaiden päiviensä olevan
takanaan kolmekymmentäseitsemänvuotiaana. Hän oli kuitenkin
tajunnut että kyse oli muustakin kuin siitä, miltä itsestä
tuntui, ja hän tiesi että oli asioita, joita hän ei ollut aiemmin pitänyt
tärkeinä mutta joita hänen ei olisi enää mahdollista tehdä.
Pääosin sen vuoksi hän oli itkenyt joka ikinen päivä viimeisten
kahden kuukauden ajan.
Hän vilkaisi taas kelloa. Hän tiesi, että aika menisi tiukoille.
Ringaskiddyyn oli kolmen tunnin ajomatka, ja hänen pitäisi
olla lauttaterminaalissa neljäkymmentä minuuttia ennen laivan
lähtöä. Ellei hän hylkäisi suunnitelmaansa, hänen täytyisi lähteä
nyt heti. Jokin kuitenkin pidätteli häntä. Hän ei ollut varma,
mikä. Vastahakoisuus ajaa yksinään koko matkan? Tieto siitä,
että hän tökki ampiaispesää kepillä? Pelko siitä, mitä ihmiset
sanoisivat?
”Jos hän soittaa, se on merkki, ettei minun pidä lähteä”, hän sanoi
ääneen aivan kuin tietäisi, ettei Gavin soittaisi, ja vaikka soittaisikin,
hän olisi paniikissa, koska hänen täytyisi palauttaa auto,
ennen kuin Gavin tajuaisi sen olevan poissa. Jo sen ajatteleminen,
että Gavin soittaisi, oli merkki heikkoudesta, ei vahvuudesta.
Hän ei kuitenkaan uskonut merkkeihin eikä enteisiin, ei hyviin
eikä huonoihin.
11