kolmetoista edellistä vuotta hänen elämästään oli mennyt täysin
hukkaan. Oli turha uskotella muuta. Mikään ei pystyisi sitä
muuttamaan. Se oli kaiken ydin. Ei auton vieminen, ei Pariisiin
ajaminen, ei sen vakuutteleminen itselleen, että neljäkymmentä
oli uusi kolmekymmentä. Se mikä oli tapahtunut, oli tapahtunut,
ja kaikista pahinta oli se, että hän oli itse osaltaan syypää siihen.
Minkä vuoksi hän todellakin oli ehdottoman, äärimmäisen, täydellisen
14
typerä.
”Tietenkään sinä et ole typerä.”
Tillien lausumat sanat, kun Deira oli kertonut uutisen tälle,
palasivat hänen mieleensä.
”Kyllä minä olen”, Deira oli vastannut Tillielle. ”Olen samanlainen
typerys kuin kaikki naiset. He uskovat tekevänsä sitä mitä
tekevät siksi, että he haluavat sitä, vaikka todellisuudessa kyse on
siitä, että he ovat rakastuneet väärään mieheen.”
Silloin Tillie oli halannut häntä.
Ja Deira oli tuntenut raivon ja haavoittuvuuden käpertyvän sisällään
niin tiukaksi palloksi, että hän oli kirjaimellisesti kumartunut
tuskissaan kaksin kerroin.
Hänestä tuntui taas samalta. Hän tunsi hirvittävän tunteen
keskellä vatsaansa. Ja ylempänä myös kivun, saman, joka oli saanut
hänen ajattelemaan, että hän oli ehkä saanut sydänkohtauksen.
Hän kuitenkin tiesi, ettei se ollut sydänkohtaus. Hän tiesi,
että kyse oli yksinkertaisesti vihasta, jota hän tunsi siksi, että
häntä oli huijattu. Siksi, että hän oli antanut huijata itseään.
Hän oli vihaisempi itselleen kuin Gavinille.
Hän syytti itseään enemmän kuin Gaviniä.
Mutta hän syytti myös Gaviniä, ja sen vuoksi hän lähti ja vei
hemmetin auton mukanaan.