Ajaessaan hitaasti ulos kerrostalon parkkihallista hän totesi
itsekseen, että hänen rikollisuransa oli päässyt hyvään alkuun.
Toki hänellä oli avain, minkä täytyi tarkoittaa, ettei hän tehnyt
rikosta Audin ottaessaan, vaikka muut toisin ajattelisivatkin;
hänen ei kuitenkaan olisi kuulunut olla parkkihallissa eikä viedä
autoa. Hän ei siitä piitannut. Hän oli jo lakannut välittämästä.
Se, että hän istui taas autossa, tuntui lohdullisemmalta kuin
hän oli odottanut. Se oli siis kaiken sen arvoista.
Kun hän nyt läimäytti tavaratilan luukun kiinni ja käveli takaisin
kanavan varrella sijaitsevaan taloonsa, hän tunsi yhtäkkiä
kyynelten tulvahtavan silmiinsä ja puri hampaita lujasti yhteen
yrittäessään estää kyyneliä valumasta. Hän oli saanut tarpeekseen
itkemisestä, mutta sillä ei ollut merkitystä; aivan mitätönkin
asia sai hänet edelleen kyyneliin ja vollottamaan hillittömästi,
niin että hän nolostui itse ja sai kaikki lähellä olevatkin nolostumaan.
Hän hankasi silmiään kämmenselällään. Hänen täytyi
päästä asian yli jo omaa hipiäänsä suojellakseen. Hänen ihonsa
oli kärsinyt toistuvista suolaisista kyynelistä.
Hän katsoi keittiön seinällä olevaa kelloa ja huokaisi syvään.
Ellei hän jänistäisi aivan viime hetkellä, hänen pitäisi kohta lähteä.
Kaiken hänen näkemänsä vaivan jälkeen lautalta myöhästyminen
8
olisi täysi katastrofi.
Sen sijaan että olisi ottanut avaimensa ja käsilaukkunsa ja
lähtenyt ulos, hän pani kapselin kahvikoneeseen ja valmisti itselleen
americanon. Hän siemaili sitä hitaasti tarkastellessaan
edessään olevia lippuja ja varmisti kahteen kertaan, että päivämäärä
oli oikea. Olisi typerää, jos hän lähtisi matkaan vääränä
päivänä, mutta hän oli tehnyt viimeisen parin kuukauden aikana
niin monta typerää juttua, ettei hän enää luottanut itseensä.
Hän muisteli puheluita, sähköpostiviestejä ja – pahinta kaikesta
– toimistolla sattunutta välikohtausta, ja värähti. Hänet oli tehty