Dagge oli vaalea ja punakka mies, jolla oli pienet verestävät
silmät ja suuret karvaiset korvat. Kummallista kyllä, miehellä
oli suhteellisen moderni ruutupaita, mutta farkut olivat täynnä
maalitahroja
ja niissä oli läpitunkeva löyhkä, jonka Elise haistoi
istumapaikalleen
asti.
– Ehkä saat, jos olet kiltisti, Jennifer vastasi viileästi samalla,
kun täytti oman ja siskonsa lasin haalealla valkoviinillä.
Ajatuskin farkkujen hipaisemisesta puistatti Eliseä.
– Se on saatana minä, jota pitää halata, ne on minun viinit, äiti
mekasti.
Kiusallista kuten aina. Äiti oli siedettävämpi, kun hän oli tavanomaisella
hiljaisella, puoliksi masentuneella tuulellaan. Tänään äiti
oli pirteä ja puhelias. Halusi ottaa tilaa ja näkyä. Elise ei tahtonut
nähdä eikä kuulla sitä ja yritti ajatella, ettei äitiä ollutkaan.
– Joo, joo, mutta olet ne mulle velkaa, Dagge jatkoi, ja keskustelu
siirtyi velkoihin ja epäoikeudenmukaisuuksiin ja yhtäkkiä
kaikki pöydässä istujat olivat mukana laskelmissa.
Jennifer tarjosi Eliselle tupakan, otti itse yhden ja työnsi askin
paitansa sisään, kukaan ei sitä kaivannut. Elise sytytti savukkeen
omasta tumpistaan ja ojensi sitä Jenniferille.
– Aiotko kaupungille? Jennifer kysyi.
Elise kumosi puolet väljähtäneestä viinistä sisuksiinsa ja irvisti
kuvotuksesta.
– Joo, aion, hän vastasi. – Tapaan Ninan. Olisko sulla lainata
rahaa?
– Mulla ei ole yhtään fyffeä. Sun täytyy kysyä noilta. Heillä
näyttää olevan rahaa tänään.
Jennifer elehti pöytään päin, kaatoi loput happamasta viinistä
kurkkuunsa ja nousi kuin lähteäkseen paikalta. Elise tunsi poskiensa
helottavan, juoma sai hänet hyvälle tuulelle. Rohkeallekin.
15