silloin tällöin, mutta Jenniferillä oli oikea poikaystävä. Mies. Jocke
oli 24-vuotias, ja hänellä oli parta. Elisen tapaamat pojat olivat
parhaassa tapauksessa vasta ohittaneet äänenmurroksen. Parta
heillä tuskin kasvoikaan, ja he olivat typeriä ja lapsellisia. Mutta
Jenniferillä oli oikea mies, eikä hän muka tiennyt, huvittiko häntä
edes tavata tätä! Jocke oli vieläpä herttainen ja huomaavainen, ja
sellaista poikaa Elise ei muistanut koskaan edes tavanneensa. Hän
oli nähnyt heidät kerran kaukaa, ja Jocke oli pitänyt Jenniferiä kainalossaan
kuin omistaisi tämän. Kuin sanoakseen ”tämä on minun
tyttöni, ja olen ylpeä siitä”. Sitten Jocke oli katsonut Jenniferiä syvälle
silmiin ja suudellut tätä poskelle pehmeästi ja varovasti aivan
kuin tyttö olisi särkynyt pienimmästäkin kosketuksesta. Elise toivoi,
että hänelläkin olisi sellainen mies. Että mies olisi hänen.
– Miten niin ”jätät väliin”?
Jennifer tyhjensi lasin yhdellä huikalla, ja Elise älysi tehdä samoin.
– Äh, en tiedä.
– Ettekö ole enää yhdessä?
– Ehkä, ehkä ei. Joo, mutta se on niin... Paskan sama. Haluatko
vielä yhden?
– Joo. Pummaa röökiäkin.
Jennifer nousi ylös ja tunkeutui tuolien, jalkojen ja huojuvien
vartaloiden lomitse keittiönpöydän ääreen. Dagge ojensi suuret
kouransa, tarttui tiukasti Jenniferin lanteisiin ja veti tämän
kiusoittelevasti polvelleen, mutta tyttö pomppasi saman tien ylös,
nappasi itselleen pullon ja tupakka-askin ja pujotteli takaisin paikalleen
14
keittiön kaapin eteen.
– Kuulepas, pikkuneiti, mitäs se tuommoinen meininki on?
Dagge mylvi kovalla ja käheällä äänellään. – Pöllit minulta viinit,
enkä edes pientä halausta saa!