7
1964
Nuku vain, nuku vain, pian se on ohi. Sulje silmät mutta jätä suu
puoliksi auki, että se näyttää aidolta. Hengityksen täytyy olla tasainen
ja hidas, vaikka sydän hakkaa rinnassa nyrkin lailla. Pakon
edessä sekin onnistuu. Nyt portaista kuuluu askelia, ne ovat ystävällisiä
eivätkä kovia ja vihaisia kuten yleensä, nyt ne sovittelevat
ja mielistelevät. Hän kuulee, miten ovi avautuu ja sulkeutuu taas
– helvetti, on sittenkin sellainen päivä. Miehen hengenvedot ovat
pitkiä, kuin täyteläisiä huokauksia. Pää lepää vinosti tyynyllä. Kuolajuova
etsiytyy suupieleen ja vierii tyynylle. Vaikutelman täytyy
olla täydellisen rentoutunut, vaikka jokainen lihas kehossa on niin
jännittynyt, että särkee. Mitään ei voi kuitenkaan huomata, se ei
näy päällepäin.
– Nukutko sinä, pikkumies? vihattu ääni kuiskaa imelän lempeästi.
– Minä kun luulin, että menisimme nukkumaan yhdessä
kuin ystävät, se on aina mukavaa, eikö niin?
Silmät paljastavat aina, niitä on mahdoton pitää rentona.
– Näen kyllä, että olet hereillä, silmäluomesi nykivät. Älä pelleile,
et kai ole niin pitkävihainen? Haluan vain parastasi, kai ymmärrät
sen? Tehdään sovinto, ole kiltti.
Silloin hänen on pakko avata silmänsä ja kuivata sylkivana, joka
on ennättänyt jo korvaan asti. Laiha kylmä käsi pitkine likaisine
kynsineen liukuu pyjamapaidan sisään. Koko keho jähmettyy,