Syyskuu 2007, perjantai-ilta
Nainen laskee pojan makaamaan matolle sängyn viereen siksi aikaa,
kun vetää lakanat sängystä. Pojan huutoa tuskin enää tunnistaa
itkuksi, ja pyöreät kasvot ovat ponnistelusta punaiset. Kello on
puoli yksitoista, ja nainen on yrittänyt nukuttaa lasta jo neljä tuntia.
Pojan kurkku on huutamisesta jo niin kipeä, ettei tämä halua
tuttia suuhunsa, ja ilman sitä nukuttaminen on toivotonta. Tulehduskipulääke
ei enää auta; nieleminen on niin kivuliasta, että poika
syö tuskin lainkaan, ja penisilliiniä tyhjään vatsaan ei saa antaa.
Nainen on niin väsynyt kolmen päivän taistelun jäljiltä, että uupumuksesta
on tullut normaali olotila. Mutta kertaakaan hän ei ole
korottanut ääntään tai lausunut kovaa sanaa. Se tuntuu voitolta sinänsä.
Sisällään nainen laskee. Hän laskee päiviä, tunteja ja minuutteja
hetkeen, kun Mats palaa kotiin. Nyt jäljellä on neljä päivää, kymmenen
tuntia ja kolmekymmentä minuuttia. Mats on Japanissa
tekniikan alan seminaarissa, ja siellä kännykkä ei toimi, joten nainen
ei voi edes soittaa miehelleen kuullakseen rohkaisevia sanoja.
Toisaalta hyvä niin, hän vain häiritsisi miestä kertomalla tilanteesta,
alkaisi itkeä ja antaisi taistelutahdon taipua itsesääliksi.
Hän kiiruhtaa kylpyhuoneeseen syli täynnä oksennuksen tahrimia
lakanoita ja mytistää kasan pesukoneeseen. Vaistomaisesti
hän poimii pyykkikorista samanvärisiä vaatteita ja survoo nekin
9