Katselen kyynärpäät parvekkeen kaiteella luksushotelli Sunset Marquisin uimaaltaalle,
jossa miekkonen tasapainoilee puhallettavalla uimalelulla ja yrittää olla
läikyttämättä daiquiriaan. Sisintäni kalvaa rauhattomuus; oma drinkkini on
koko lailla erilainen, juovuttava sekoitus intoa ja hermostusta. Elämäni on ollut
tällaista jo viiden viikon ajan, illasta seuraavaan, Amerikan rannikolta toiselle.
Tänään pyörremyrskyn kaltainen kiertue on kuitenkin loppumassa, joten cocktailravistimessa
on paitsi normaali määrä intoa, myös tupla-annos hermostusta
sekä tilkka väsymystä ja epäuskoa. Meillä on tänään keikka Roxyssa.
Neil Young, Frank Zappa, Temptations, Bob Marley, Van Morrison, Bruce
Springsteen, Chuck Berry, Lou Reed, Jimmy Cliff, Ramones, Patti Smith, Etta
James, Jerry Lewis, B. B. King... Ja ”tänä iltana, hyvät naiset ja herrat, kaukaa
Lontoosta, Englannista – kyllä vain, pitäkää ääntä Dire Straitsille!”
Tai minun mielessäni tarkemmin ottaen näin: pitäkää ääntä näille neljälle
pojalle Lewishamin kaupunkipiiristä.
Siltä se tuntuu, ei aivan todelliselta, ja yritän päästä yli tilanteen absurdiudesta
kuvittelemalla, että tämä olisi vain yksi keikka muiden joukossa – kuten
ne, joita teimme vielä muutama kuukausi sitten. Väkimäärä ei tällä keikalla ole
valtava, Roxyyn mahtuu vain muutama sata ihmistä. Mutta se on Roxy! Pikkuruinen,
mutta maineeltaan Madison Square Gardenin, Hollywood Bowlin ja
Wembleyn veroinen.
Suoraan alapuolellani southern rock -bändi Ozark Mountain Daredevilsin
tuuheapartaiset ja pitkähiuksiset miehet hengaavat altaan reunalla lepotuoleihin
lysähtäneinä. He litkivät kaljaa ja juttelevat ympärillään pyörivien kauniiden
Kalifornian bikinityttöjen kanssa. Joku tarjoilija seilaa pöytien välillä jakelemassa
drinkkejä ja keräämässä tyhjiä laseja. Musiikki ei ole kovalla, mutta
se saa voimaa allasalueen intiimiydestä – kyseessä on vain pieni sisäpiha kahden
kerrostalon välissä. Taivas on sävyltään palavan oranssi, kunnes se hiipuu
Mark Knopflerin saatesanat 11