oli määrätty viralliseksi kasvistenkerääjäksi, poimin raaka-aineita puutarhastamme.
Lisäksi sain hoidettavakseni vastuullisen keittiömestarin
apulaisen toimen. Jo hellalta kiirivistä tuoksuista saatoin ounastella, että
tänä iltana oli luvassa jotakin ennenkuulumatonta ja jännittävää. Äitini
oli ilmiselvästi hieman hermostunut laskiessaan isäni eteen lautasellisen
höyryävää mausteista murkinaa. Seurasi lyhyt hiljaisuus, jonka
jälkeen isäni tarttui hitaasti haarukkaansa, nojasi hieman taaksepäin ja
haroi ruokaa haarukallaan kuin hänen eteensä olisi raahattu maantieltä
auton alle jäänyt eläin. ”Mitä ihmettä tämä on?” hän kysyi kohteliaan
hämmentyneenä, kenties kauhistuneenakin.
Kuten hyvin monissa brittiläisissä kotitalouksissa tuohon aikaan,
myös meillä illallinen koostui yleensä lihasta ilman kastiketta, perunasta
ja yhden tai joskus kahden sorttisista vihanneksista. Äitini oli mainio
kokki, mutta perusruoka oli tuollaista. Kotona valmistettu kala ja ranskalaiset
oli perjantainen koko viikon huippukohta. Toinen juhlahetki oli
sunnuntain paisti, josta sitten maksettiin maanantaina, kun tarjolla oli
pelkkiä tähteitä. Currya oli syöty brittiläisen Intian aikakaudella, koska
silloin ihmisillä ei ollut mahdollisuuksia valmistaa lampaankyljyksiä,
keitettyjä perunoita tai makkaroita muusin kera. Sittemmin currysta
oli tullut tuntematon vieras Britannian keittiöissä, eikä suurimpia kaupunkeja
lukuun ottamatta brittipaikkakunnilla ollut curryravintoloita.
Britannia oli suuren kulttuurisen muutoksen kynnyksellää. Me
olimme tuohon aikaan ahdasmielisiä ja konservatiivisia. Äitini ateriavalinta
ja isäni reaktio siihen olivat merkkejä noista molemmista, mutta
minä olin liian nuori sitä arvioimaan. Se, että muistan nuo edellä kerrotut
kaksi varsin arkista tapausta kuin ne olisivat merkittävämpiäkin
hetkiä lapsuudessani, kertoo omaa kieltään siitä, kuinka tasaista ja
nurkkakuntaista brittiläinen perhe-elämä oli 50-luvun lopulla. Miten
olisimme voineet arvata, että brittiläinen kulttuuri oli vuoden tai parin
päässä suuresta mullistuksesta? Ehkä äidin eksoottinen, uskalias curryateria
Englannin sydänmailla 17
oli ennusmerkki tulevasta.
En muista perheemme ensimmäistä kotia, pientä paritaloasuntoa
Leicesterissä. Olin neljän vanha, kun isä lainasi rahaa äidiltään ja