harmaaksi ja ulkovalot syttyvät, pienoispalmut heittelevät varjoja seinille.
Olkapäälleni laskeutuu käsi. Se on Markin.
”Kaikki hyvin?”
”Joo, loistavasti, sitä vaan, että…”
”Tämä on niin outoa.”
”Jep, outoa. Me on tultu pitkä matka Deptfordista.”
”Nauti siitä. Voisimme yhtä hyvin olla jossain lähipubissa kärttämässä jonkin
darts-matsin jälkeistä keskiviikkokeikkaa.”
Kuvittelen meidät istumassa pienen puisen pöydän ympärillä juomassa tummaa
olutta, käärimässä savukkeita ja nurisemassa nurkan pikkulavalla Beatlesin
ja Stonesin biisejä vetävästä bändistä; muutama vanha mies jököttäisi jakkaroilla
lukemassa raviurheilulehteä.
Sitten katsahdan taas alas. Mies afrokampauksessa kävelee altaan matalaan
päähän olut toisessa, tupakka toisessa kädessään.
Mark sanoo: ”Tules nyt, meidän täytyy lähteä. Vastaanotosta soitettiin juuri,
limusiini on täällä.”
”Limusiini!”
Se tuntuu oikealta, mehän olemme Hollywoodissa. Nyt ei mennä bussilla.
Koputamme Daven ja Pickin huoneiden oviin ja kävelemme alas ja uima-altaan
ohitse. Pick soittaa ilmarumpuja; oikeat kapulat pistävät esiin hänen takataskustaan.
Yksi pitkällään loikoilevista Ozarkin tyypeistä – nyt yksi rantatyttö
näyttää silittelevän hänen rintakarvoitustaan – kohottaa olutpullonsa ilmaan.
”Hyvä meininki, äijät”, mies sanoo ja hymyilee. ”Roxy – te teitte sen! Nauttikaa!”
Ilmastoidussa aulassa ovimies nyökkää, astuu sivuun ja avaa ulko-oven. Me
astumme jälleen pehmeään lämpöön ja lähdemme kävelemään mattoa pitkin
pitkän kullanvärisen markiisin alla. Los Angelesissa ei ole varsinaisesti kevättä,
kuten ei syksyäkään. Lämpötila pyörii parinkymmenen asteen nurkilla, minä
olen pukeutunut aivan liian lämpimästi, hyväntekeväisyyskaupasta ostettuun
takkiin ja Leviksiin. Kuljettaja hymyilee, hän on avannut meitä varten oven takapenkille,
ja niin katoamme valtavaan, kiiltävän mustaan Lincolniin, jonka sisätilat
ovat väljemmät kuin deptfordilaisen keittiön.
Lähdemme matkaan, käännymme vasemmalle Sunset Boulevardille; taakse
12 Dire Straits