jää Los Angelesin keskusta, edessä siintää Beverly Hills. Olemme kaikki hiljaa,
tuijottelemme ulos ikkunoista Hollywoodin neonkylttejä, rullaluistelijoita ja
palmuja. Tämä on parin viikon sisään toinen kerta, kun istumme limusiinissa.
(Myöhemmin Lontoossa meille selvisi, että levy-yhtiö oli laittanut limusiinin
meidän laskuumme – samoin kuin aamiaisen Portobellossa sekä ulkofileet ja
suolalihan Nassaussa.)
Ulkona pyörii parisenkymmentä ihmistä, kun kuljettaja ohjaa auton pehmeästi
jalkakiveyksen yli ja pysäyttää. Roxy näyttää tavalliselta omakotitalolta,
vain liukuovet ja halkopinon puuttuminen rikkovat vaikutelmaa. Ovien ulkopuolella
on kaksi Helvetin enkelin näköistä portsaria, ja korkeiden palmujen välissä
loistaa R-kirjaimen muotoinen oranssi neonkyltti, kuin jättimäinen tikkari.
Keplottelemme itsemme ulos autosta, muutamat päät kääntyvät suuntaamme.
Välistämme kiitää mankkaa olkapäällään kantava skeittari, joka jättää jälkeensä
Mark Knopflerin saatesanat 13
pilventuoksuisen vanan.
Paikan omistaja Lou Adler, joka on toiminut myös The Mamas & the Papasin
ja Sam Cooken tuottajana, tervehtii meitä aulassa. Luultavasti Pickin ilmarummuttelu
on ratkaiseva tuntomerkki, josta Lou tunnistaa meidät varaamakseen
bändiksi. Loun tunnistaminen ei sen sijaan tuota ongelmia: baskerissaan, parrassaan
ja aurinkolaseissaan hän on uniikki näky. Lou on todella ystävällinen,
eivätkä viimeaikaiset vaikeudet – siepatuksi joutuminen ja eroaminen Britt Eklandista
– näytä masentaneen häntä. Paiskaamme hänen kanssaan kättä ja kiitämme
kunniasta saada soittaa hänen pyhätössään – ja lupaamme etsiä hänet
baarin puolelta keikan jälkeen.
”Hei, en edes tajunnut, että te olette englantilaisia. Siistiä! Musanne kuulostaa
niin amerikkalaiselta, rock ’n’ rollilta pienellä bluesvivahteella.”
Mark vastaa koillisenglantilaisella aksentillaan: ”Joo, olemme kuulleet tuon
täällä aika monta kertaa.”
Takahuone ei ole sen suurempi kuin englantilaisten pikkupaikkakuntien
kunnantaloissa tai niissä harvoissa pubeissa, joissa olimme päässeet soittamaan.
Tilaa on niukasti, ja valmistautuessamme törmäilemme toisiimme, kiroilemme
ja pyytelemme anteeksi. Haemme muutamat kaljat ja kiskomme ne kurkusta
alas, kunnes meitä tullaan hakemaan. On aika. ”Jätkät, Roxy on täynnä ja valmiina
rokkaamaan.”