pankiltaan – molemmilta hyvin pienillä koroilla – ja muutimme ”Stonehengeen”,
jota kutsuttiin tuolla nimellä kaiketi siksi, että se oli rakennettu
kullanvärisestä northamptonshireläisestä kivestä. Se ei ollut mikään
kadun loistokkain rakennus, mutta se oli kuitenkin mukava koti.
Ikkunapuitteet olivat vankkaa tammea ja alakerrassa oli jopa vessa,
mikä oli tuohon aikaan miltei luksusta. Miksi meillä oli myös ulkokäymälä,
on minulle arvoitus.
Puutarha oli miltei eekkerin kokoinen, tarpeeksi suuri kasvimaalle,
joka tarjosi meille syötävää suuren osan vuodesta. Tilaa jäi vieläpä isän
puuhaamalle tenniskentälle, joka ei tosin juuri muistuttanut Wimbledonin
keskuskenttää. Verkkoa lukuun ottamatta kenttä näytti aika tarkkaan
samalta kuin muu nurmikko. Minun tehtäväni oli leikata nurmi, ja
vaikka otin velvollisuuteni hyvin vakavasti, pallo pomppi kentällä aivan
miten sattui, pilaili pelaajien kustannuksella poukkoilemalla mitä arvaamattomimpiin
18 Dire Straits
suuntiin.
Minua kahdeksan vuotta vanhemmalla isoveljelläni Richardilla ja
viisi vuotta vanhemmalla isosiskollani Patilla oli omat huoneensa. Minä
jaoin huoneen itseäni vain reilun vuoden verran vanhemman Williamin
kanssa. Ikäero Williamiin oli niin pieni, että jotkut eskaritoverini herjasivat
minua ”vahingoksi”, joten minä kysyin asiasta äidiltäni.
”Et tietenkään ole, kultaseni!” äitini huudahti. ”Toivoimme sinua niin
kovasti, ettemme malttaneet odottaa pidempään.”
Olin perheen neljäs lapsi, joten äitini ei syynännyt kaikkia tekemisiäni
suurennuslasillaa. Williamin suojissa sain koulunkäyntiä lukuun
ottamatta melko vapaat kädet puuhailla mitä halusin. Pyöräilin kilometritolkulla
maaseudun teillä, rakentelin lauttoja Welland-joella,
kalastin kanaalissa tai talvisin kelkkailin päivät pitkät kukkulalla ja
luistelin lammen jäällä. Monissa muistelmissa kerrotaan kamalasta lapsuudesta,
mutta minulla ei ole sellaista tarinaa kerrottavanani – minun
lapsuuteni oli onnellinen, en voi sille mitään.
Toki vanhempani olivat tiukkoja. En olisi ikimaailmassa uskaltanut
väittää heille vastaan tai muutoin uhmata heitä. He olivat kuitenkin
aina reiluja. Emme käyneet kirkossa kuin jouluisin ja joskus