Kun lensimme Amerikkaan, olimme mahtavassa vireessä, soitimme tiukasti
yhteen ilman yhtäkään väärää sointua tai iskua, biisin toisensa jälkeen. Eihän
bändi voi lähteä Amerikassa tien päälle ilman, että esiintyminen on hiottu
huippuunsa. Jos ei ole valmiina lavalle ja soittaa miten sattuu, yleisö huokaisee
ja siirtyy baarin puolelle. Vähemmän ystävällismielisissä paikoissa, etenkin
yliopistoissa ja vaatimattomilla maaseutupaikkakunnilla, ketteristä väistöliikkeistä
on hyötyä, kun lavalle sataa irtotavaraa yleisöstä.
Roxyssa ei ehkä voi käydä ihan niin köpelösti, mutta ottaisin mieluummin
vastaan täyslaidallisen olutpulloja jossain Arkansasin perukoilla kuin apean hiljaisuuden
Lou Adlerin mestassa. Jos mokaa Roxyssa vaikutusvaltainen musiikkiväki
saa kyllä pikapikaa kuulla, ettei bändistä ole mihinkään. Mutta jos paikan
saa joraamaan, hyvät uutiset kiirivät nopeasti joka suuntaan, sillä yleisössä
saattaa hyvinkin olla musiikkibisneksen merkittäviä tyyppejä. Pienillä keikoilla
ikonisissa paikoissa on uniikki tunnelma, ja esiintyminen Roxyssa loi meille
kieltämättä onnistumispaineita. Pienen, valikoidun yleisön edessä ei todellakaan
halua epäonnistua.
Me olemme huippuiskussa, jännitys saa meidät terävöitymään. Ilman sen
suurempia neuvotteluja kävelemme lavalle ja polkaisemme setin käyntiin ’Down
to the Waterlinella’: ”Sweet surrender on the Quayside / you remember we
used to run and hide...”
14 Dire Straits