”Yliopistoon! Kuka sinun opintosi maksaisi? Älä kuvittele, että
saat isältäsi rahaa kärtettyä. Oppikoulusta on jo maksanut itsensä kipeäksi,
etkä sen vertaa viitsi lukea, että…”
Ja taas alkoi sama vanha virsi.
Sen jälkeen asiasta ei ole puhuttu mitään melkein kahteen kuukauteen.
Arestissa olen ollut ja pysynyt, on ollut turha haaveilla iltakävelyistä
saati matkoista Viipuriin, ja nyt… Niin, nyt on tultu
11
tähän.
Ruustinna kurotti ottamaan lusikkaleivän vadilta ja alkoi järsiä sitä
hampaidensa kärjillä pienin, sivein haukuin. Elsa veti henkeä mittaviin
rinnuksiinsa. Jossakin siellä, monen vaatekerroksen, liivien ja ihran
alla piilee se ”hyvää tarkoittava sydän”, josta isä aina puhuu valittaessani
hänelle Elsasta.
”Sinä lähdet palvelukseen… Englantiin!”
Oli kuin Elsan ääni olisi jäänyt kaikuna kajahtelemaan huoneeseen.
Kärpäsensurinakin hiljeni korvissani. Vai maanpaon ne ovat
minulle rangaistukseksi keksineet! Kun ei hirttääkään voi siitä hyvästä,
että olen Mullin rengin liian likelle päästänyt.
”Englantiin?” toistin hölmönä. Se ei käynyt minun järkeeni ollenkaan,
mutta nyt asiaa ajateltuani olen ruvennut paremmin ymmärtämään
Elsan ajatuksenjuoksua. Eihän hän kotimaassa voisi Tikan
talon tytärtä piiaksi laittaa, mutta valtameren takana se olisi hyvinkin
mahdollista. Kukapa minua siellä tuntee. Ja varmimminhan minä
ulkomailla pysyn Jaskasta loitolla.
”Opit arvostamaan asemaasi yhteiskunnassa”, jatkoi Elsa. ”Ja
menet nyt sinne Englantiisi!”, viimeisen sanan hän sylki suustaan.
”Kuulet sitä heidän kieltään, kun se kerran on sinulle niin rakasta!”
Äitini sukua hän ei voi sietää, ja jo ennen yliopiston mainitsemista
häntä ärsyttivät Aina-tädin aikaansaama englannin kielen