Äidin sukuhan se oli, joka minut oppikouluun penäsi. Sitä paitsi
minä saan nyt syksyllä istua matematiikan uudestaan, niin etteivät
kouluttamiseeni käytetyt rahat vielä ole hukkaan menneet. Eivätkä
ehostus ja kestolaineetkaan ehkä olisi olleet Elsalle maailmanlopun
asia, sillä ne eivät näytä Taavettia haittaavan, pikemminkin
päinvastoin.
Ei, kolmas syntini se oli Elsalle viimeinen pisara, nimittäin Mullin
Jaska. Minä olen kylän komeimman talon ainoa tytär, Jaska pelkkä
renkipoika, joskin harvinaisen kaunis ja mustakulmainen sellainen.
Kauneudelle ja mustille kulmille Elsa antaa piupaut, maa-ala ja nautapäät
ratkaisevat. Jos ei Taavetille, niin jollekin suurtilalliselle minun
on mentävä, liian hyvä olen hänestä renkipoikien syliin.
”Avioon sinä kyllä joudat”, riehui Elsa, kun tieto tapauksesta kulkeutui
hänen korviinsa, ”mutta eivät Tikan tyttäret sentään kenelle
tahansa mene…” Vaikka jos minulta kysytään, olisi Elsa kyllä itse
mennyt, kipin kapin, jos joku vain olisi pyytänyt.
”En minä avioon aio”, kivahdin silloin vastaan niin, että Elsan sieraimet
oikein laajenivat tuohtumuksesta.
”Vai niin, no mitä sinä sitten aiot?” hän tivasi.
”Minä… minä…”
Katsoin taas kerran sitä väheksyntää, joka kareili hänen suunsa
seuduilla, nenänpielissä, silmissä, jotka kovettuivat katsoessaan minuun,
ja silloin minä sen keksin. Nimittäin sen kohtalokkaan ajatuksen,
joka tietämättäni sitten jäi Elsan aivoihin itämään.
”En minä avioon aio”, sanoin kohdaten Elsan kovan katseen.
”Minä haluan Helsinkiin, englantia opiskelemaan.”
”Englantia!” kiekaisi Elsa. ”Se tästä vielä puuttuu.”
Yritin puhua tyynesti ja rauhallisesti.
”Niin, minä istun syksyllä matematiikan uudestaan ja menen yliopistoon,
10
niin kuin Aina-täti.”