että olen hyvä kirjoittamaan. En minä silloin viitsinyt ruveta, mitäpä
sitä jokaista sydänsurua paperille panemaan, mutta nyt on asia toinen.
Nyt minulla on muutakin kirjoituksen aihetta kuin luokka ja
Mullin Jaska, ja aion ruveta laittamaan ylӧs edes osan siitä mitä
tapahtuu.
Kai minun pitäisi olla Elsalle kiitollinen. Niin sanoo isä ja niin sanoo
koko äidinpuoleinen sukukin, vaikka ei muuten siedä Elsaa sen
enempää kuin Elsa heitä. Hän tuli taloon kahdeksan vuotta sitten
kun äiti kuoli. Isän vanhempana sisarena hän oli muuttanut pois Tikan
talosta jo vuosia sitten, ensin emäntäkouluun, ja kun ei emännäksi
päässyt, sieltä talouskouluun ja sitä kautta opettamaan. Äidin
kuoltua hän jätti opettajanpaikkansa ja palasi lapsuudenkotiinsa,
isästä ja minusta huolehtimaan. Koulutetun talousihmisen tehokkuudella
hän kävi käsiksi talon töihin, silminnähden tyytyväisenä, että
vihdoin sai laittaa kotitalonsa ojennukseen huikentelevaisen äitini
jäljiltä.
Sillä huikentelevaisena hän äitiä piti, eikä häntä hirvittänyt kuolleistakaan
14
pahaa puhua.
”Kyllä sen tietää miten käy, kun kansakoulunopettajatar otetaan
talon emännäksi. Kaupunkilaistyttö Hämeestä… Mitä sellainen talontöistä
ymmärtää, kujehus ja laululintunen.” Elsan marmatus kuului
milloin karjakeittiöstä, milloin liinavaatekaapista.
Hän järjesteli ja paasasi, ja minä ja isä emme voineet kuin katsoa
orpoina vierestä hänen menoaan. Ja orpoja me olimmekin, nyt kun
poissa olivat tyyni hymy, kepeä askel, uudesta salista kantautuva pianonsoitto.
Vaalea pää ei kumartunut koruompeluksen puoleen, isän
tenori ei yhtynyt äidin sopraanoon, emmekä enää koskaan istuneet
omenapuiden taakse keinuun Välskärin kertomuksia lukemaan.
Kaikki, mitä äiti oli tehnyt, oli Elsasta turhaa. Uutta salia hän paheksui,
vaikka on nyt sinne varsin hyvin kotiutunut. Koruompelus ja