pianonpimputus olivat hänestä silkkaa ajanhukkaa. Romaanien luku
päiväsaikaan kiellettiin, ja keinu siirrettiin pois omenapuiden takaa,
uusien juurikasmaiden tieltä.
Äidin suku olisi kyllä ottanut minut huomaansa. He eivät koskaan
hyväksyneet sitä, että äiti meni naimisiin talonpojan kanssa,
oli tämä sitten kuinka komea, varakas ja itseään sivistänyt
hyvänsä.
Eivät
he käyneet
meillä kylässäkään, vaikka
uusi
sali
rakennettiin
nimenomaan sitä varten, sellainen kun on Hämeessä tapana olla.
Eikä
isä tullut mukaan vierailuille
uuden
sukunsa tykö, äiti yksin vei
minua Viipuriin Helmi-tädin luo ja lapsuudenkotiinsa Hämeenlinnaan,
silloin kun olin pieni ja mummi vielä eli.
Mielihyvin he olisivat äidin kuoltua sijoittaneet minut Helmi-
tädille Viipuriin, sivistyskotiin. Olisin mennyt Viipurin tyttölyseoon
Eeva-serkun kanssa, käynyt teatterissa ja kävelyllä Torkkelilla, oppinut
parempia tapoja. Mutta minäpä en suostunut menemään. Niin
pelottava kuin Elsa olikin, en suostunut jättämään isää enkä kotia,
jossa äidin muisto viipyi ja yhä vieläkin on läsnä. Ei auttanut äidin sisarten
kuin suostua, kun Elsa
lupasi pitää minusta huolta, mutta sen
ehdon he panivat, että koulutettava minut olisi.
Niin minä sitten päädyin ruustinnan sietämättömän Sannin kanssa
naapuripitäjän oppikouluun, jonne pääsee linjuripelillä kotoakin
käsin, ja piikiksi Elsan lihaan. Jo ulkonäöltäni muistutan äitiäni, enkä
ole koskaan saanut armoa Elsan silmissä, varsinkaan, kun minussa
ei ole edes äidin hämäläistä tyyneyttä. Helposti kuohahdan, helposti
uhmaan, ja yksitoistavuotiaasta olen saanut kuulla kuinka mahdoton
olen, kuinka huono oli äitini ja kuinka turhanaikaista kaikki mitä
rakastan. Onko silloin ihme, jos en ole osannut aina olla niin kiitollinen
”Elsan uhrauksista”
kuin olisi kuulunut?
15