16
Myӧhemmin
Yritin äsken vedota isään. Löysin hänet salista äidin pianon äärestä,
vaikka ei hän soittaa osaa.
”Isä”, kutsuin.
Hän nosti katseensa, silmät kiilsivät.
”Mitä?” hän hymyili vetistä hymyä.
”Mitä sinä…”
Isä ryhdistäytyi, kakisti kurkkuaan.
”Eipä tässä mitään, mitä asiaa sinulla on?”
”Elsa aikoo lähettää minut Englantiin.”
Isä nousi ylös, hitaasti, jäi seisomaan käsi pianon kannella.
”Hyvä, hyvä”, hän sanoi ja katsoi ohitseni ulos ikkunasta.
”Mutta isä, piikomaan!”
Isä katsoi minuun, ei vieläkään täysin siinä.
”Piikomaan”, hän rypisti kulmiaan. ”Niin, niinhän hän on puhunut.”
”Etkö sinä voisi… En minä halua…”
Yritykseni kimposivat isästä kuin hänen edessään olisi ollut läpinäkyvä
kalvo. Hän hymyili sillä ylen lauhkealla tavalla, jota en muista
ennen äidin kuolemaa nähneeni, ja taputti minun kättäni.
”Tehdään niin kuin Elsa parhaaksi katsoo.”
Kyyneleitä minäkin nieleskelin, kun kamariini palasin. Elsasta sen
vielä uskoin, mutta että isäkin saattaa lähettää minut, ainoan tyttärensä,
vieraalle maalle, vierasta perhettä palvelemaan!