Elsan katse ei ole koskaan minua mittaillessaan järin lauhkea,
mutta nyt aivan hätkähdin siinä pistävää vihaa.
”Kaikkemme olemme vuoksesi tehneet, kouluun päästäneet ja
työnteolta varjelleet, kauniita vaatteita on laitettu, lehtiä tilattu eikä
romaanien lukuakaan ole kielletty...” Haa, se ei ole totta! ”Mutta oletko
sinä ollut kiitollinen? Mitä vielä! Koulukirjoihin et ole sen vertaa kajonnut,
että olisit ylioppilaaksi päässyt…”
Elsa vilkaisi ruustinnaan ja suotta selvitti:
”Äitiinsä on tullut, turhanaikainen kujehus!” Ikään kuin ruustinna
ei olisi jo tiennyt hänen kantaansa, ja itsekin niin ajatellut.
Kaiken tämän olen saanut moneen kertaan kesän aikana kuulla,
edes äidin parjaaminen ei saanut enää sappeani kiehumaan, niin
kuin se aiemmin teki. Kyllä minä vähemmälläkin ymmärrän, että
Elsalla on kana kynimättä minun kanssani.
Oikeastaan olen syyllistynyt kolmeen toinen toistaan suurempaan
syntiin. Ensinnäkin reputin keväällä matematiikan, enkä päässyt ylioppilaaksi
samaan aikaan kuin Eva-serkku ja ruustinnan Sanni. Elsa
vuolain sanoin katui isän suopeutta, kun tämä oli laskenut minut vielä
jatkoluokillekin kalliin keskikoulun päätteeksi. Toiseksi, viimeisellä
Viipurin-matkallani Eva-serkun lakkiaisiin laitatin tukkaani kestolaineet,
vaikka Elsalla on ollut sulattamista jo siinä, että sen aikoinaan
lyhyeksi
leikkasin, ja Kullervonkadun kemikaliosta kävin ostamassa
huulipuikon, ihojauhetta ja kulmakynän, joilla nyt kasvojani ehostan
– Elsan kiusaksi ja siksikin, että se minua kovasti pukee.
Kolmanneksi, ja tämä on pahinta kaikesta, minut yllätettiin juhannuksena
nuorisoseuran talon takaa suutelemasta Mullin Jaskaa.
Ensimmäiset kaksi syntiä olisin vielä voinut saada anteeksi. Ei
Elsa
minua millekään erityisen pitkälle opintielle aio, naapurin
hörökorvaiselle
Taavetille hän minusta emäntää toivoo. Sillä lailla
yhdistyisivät kylän suurimmat talot ja karttuisivat Tikankin maat.
9