Heinrich hieroi silmiään, otti rannekellonsa esiin ja katsoi osoittimia.
Ja ponnahti jälleen salamannopeasti istumaan.
– Hitto, minun on mentävä töihin. Heti. Minun täytyy jutella Fripen
kanssa. Ehkä myös Claran.
Hän kuuli Noran huokaisevan syvään.
Frippe oli yksikönpäällikkö Frederick Duncan. Mies oli ollut kerran
heidän luonaan päivällisellä, ja Nora oli sanonut pitävänsä hänestä.
Nora ei kuitenkaan halunnut Heinrichin lähtevän kotoa nyt, ja
Heinrich ymmärsi sen hyvin. Clara Sjöbergiin Nora oli sitä vastoin
törmännyt vain pikaisesti teknillisessä korkeakoulussa kun oli tullut
tapaamaan Heinrichia töihin. Heinrich piti naiset mieluiten erillään
toisistaan: kylmän tehokkaan Claran, työtoverin ja kilpailijan, ja vaimonsa
18
Noran, joka makasi vuoteessa hänen vierellään.
Heinrich irrottautui vastahakoisesti vaimonsa syleilystä ja luikerteli
sängystä.
– Helvetti, hän sanoi happamasti, selin vaimoonsa.
Heinrich oli katsellut itseään pitkään peilistä ennen lähtöään ja näyttänyt
mielestään suurin piirtein samalta kuin yleensä. Hyvä. Hänen
kokemansa olisi järkyttänyt ketä hyvänsä, mutta jos hän ei kykenisi
säilyttämään tyyntä ulkokuorta, kaikki hajoaisi, koko hänen todellisuutensa,
se joka hän oli.
Hän suoristi puvuntakkiaan noustessaan liukuportaita ja käveli
sitten päättäväisin askelin mäkeä ylös teknilliselle korkeakoululle katse
tiukasti eteenpäin suunnattuna. Elämästä oli tullut kaaosta, ja hän
oli huono kaaoksessa. Mutta hän selviäisi tästä. Hänen oli pakko.
Onneksi hän ei törmännyt kehenkään tuttuun eikä hänen tarvinnut
tervehtiä ketään matkalla laboratorioon. Juuri nyt se olisi ollut
liikaa. Hän näki yhä mielessään Sonegawan järkyttyneen ja kauhistuneen
katseen ja tämän silmien sammumisen. Huomaamattaan hän
lisäsi vauhtia aivan kuin yrittäisi paeta muistoa. Tutkijakollega tuli
häntä vastaan käytävällä, mutta Heinrich ei jaksanut tervehtiä työtoveriaan.
Ennen pitkää hänen olisi puhuttava tapahtuneesta ihmisten
kanssa. Pelkkä ajatuskin tuntui työläältä.