20
Nora
Taivas oli yhtä harmaa kuin Stureplanin kuuluisa betonisieni, Svampen.
Nora laski takin hupun alas ohittaessaan kyseisen betonikatoksen.
Sää ei ollut pakkasen puolella, mutta oli kylmänkosteaa kuin vanhassa
maakellarissa. Hiukset kähertyivät vallattomille kiharoille.
Oli edelleen lounasajan ruuhka, ja jalkakäytävät olivat täynnä ihmisiä.
Miehet muhkeine kaulaliinoineen, tyköistuvine takkeineen ja
italialaisine kenkineen välttelivät lätäköitä. Ihmiset pysähtelivät vähän
väliä ja varoittamatta puhelin kädessään, vastasivat tekstiviesteihin
tai postasivat jotain Instagramiin.
Nora kiemurteli eteenpäin tungoksessa koko matkan Sturegallerianin
ostoskeskuksen sisäänkäynnille, meni sisään ja ohitti Sturehofin
lounasjonon. Hän vilkaisi taakseen ja oli katsovinaan ravintolaan.
Miehessä, joka astui sisään ostoskeskuksen ovesta pian hänen jälkeensä,
oli jotain tuttua. Nora ei ollut tavannut miestä aikaisemmin, mutta
oli varmasti nähnyt hänet kadulla muutaman korttelin päässä. Nyt
miestä ei enää näkynyt. Ehkä hän oli ollut menossa ravintolaan. Tuskinpa
siitä oli syytä huolestua. Noralla oli hyvä muisti, ja hän tunnisti
usein ihmiset, jotka oli nähnyt vain kerran. Ei ollut mikään ihme, että
hän oli nyt varuillaan Tokion hyökkäyksen jälkeen.
Hän jatkoi eteenpäin Sturebadetin ohi peremmälle ostoskeskukseen.
Mistä hän löytäisi uuden takin? Se, joka hänellä oli yllään, oli jo
vanha ja kulunut, ja hänen toinen takkinsa oli rikosteknisessä laboratoriossa
Japanissa. Eikä hän kaivannut sitä takaisin.
Hän katseli näyteikkunoita toinen toisensa jälkeen. Sitten hän pysähtyi.
Suoraan hänen edessään erään liikkeen ulkopuolella oli esillä
hurmaavia potkuhousuja. Hän ei voinut olla hypistelemättä niitä. Ne