17
Heinrich
Heinrich ponahti istumaan vuoteessa suorana kuin tikku ja haukkoi
henkeään. Tumma hahmo oli ollut kumartuneena hänen ylleen, ja
hän oli nähnyt eteisestä kajastavan valon kimaltelevan terävässä veitsenterässä.
Sydän jyskytti rinnassa hullun lailla ja kylmä hiki helmeili
otsalla.
Se oli ollut pelkkä painajainen mutta hyvin todentuntuinen. Hän
hamuili ympärilleen ja kääntäessään päätään näki Noran katsovan
häntä hämärässä.
– Sinä huusit, Nora sanoi. – Minun nimeäni.
Niin hän oli varmaan tehnytkin. Hän oli ollut peloissaan silloin
hississä, peloissaan itsensä puolesta ja siitä, että menettäisi Noran.
Heinrich laskeutui jälleen makuulle tiukasti Noran viereen ja kietoi
käsivartensa tämän ympärille.
– Mitä tekisinkään ilman sinua? Heinrich sanoi.
Nora painautui vieläkin lähemmäksi, niin lähelle kuin mahdollista.
Heinrich oli kuullut, kuinka Nora oli ollut valveilla ja vaellellut
yöllä ympäri asuntoa useaan otteeseen. Luulin kuulleeni ääniä portaikosta,
Nora oli kuiskannut kömmittyään takaisin vuoteeseen. Heinrich
ei ollut kuullut mitään, mutta jos joku haluaisi heille pahaa, hän
oli kyllä valmistautunut. Puhelin oli yöpöydällä hätänumero valmiiksi
syötettynä.
He olivat murhan silminnäkijöitä ja kykenisivät tunnistamaan
hyökkääjät. Se oli tapahtunut kaukana Tokiossa, mutta mielessään
Heinrich oli yhä siellä. Kuten selvästi Norakin.
– Paljonko kello on? Nora kysyi.