13
Alex
Alex Lindhage seisoi turvallisuuspoliisi Säpon vastaanotossa odottamassa
epätavallista vierasta. Tällä kertaa hänen ei tarvinnut odottaa
huoneessaan soittoa vastaanotosta, sillä hän tiesi, että japanilainen
yhteyshenkilö tulisi täsmälleen sovittuun aikaan. Miehen, joka vastasi
kaikista kontakteista Japanin turvallisuuspoliisin ja sen pohjoismaisten
vastineiden välillä, pitikin olla täsmällinen kuin atomikello.
Alex katseli, miten Watanabe kirjoittautui sisään, lukitsi matkapuhelimensa
kaappiin ja työnsi avaimen mustien puvunhousujensa
taskuun. Vierailualueella ei sallittu puhelimia. Alex ei ollut koskaan
aikaisemmin tavannut Watanabea, mutta tämä näytti juuri sellaiselta
kuin saattoi odottaakin – viralliselta lähettiläältä. Sininen solmio,
ja hiukset yksittäisine harmaine suortuvineen olivat melkein yhtä lyhyet
kuin Alexilla. Eikä ainuttakaan ryppyä puvussa.
Ruotsin ja Japanin turvallisuuspalveluiden suhde ei ollut kovin läheinen,
ja ne olivat äärimmäisen harvoin tekemisissä toistensa kanssa.
Sen vuoksi Alex hämmästyi kuullessaan aamulla, että japanilaiset
halusivat tavata hänet näin lyhyellä varoitusajalla. Sellaisen pyynnön
taustalla täytyi olla epätavallisia syitä.
Hän kertasi itsekseen japanilaisia tervehdyssääntöjä. Hänen erityisalueensa
oli oikeastaan Venäjä, mutta vastavakoilun päällikkönä
hän oli perehtynyt useimpien maiden tervehdystapoihin ja kohteliaisuussääntöihin.
Miehet kumarsivat toisilleen.
– Tervetuloa, Watanabe-san, Alex sanoi.
– Kiitän, Lindhage-san, Watanabe sanoi japanilais-brittiläisellä
korostuksella.