Onko Rusty kansanmies vai häikäilemätön konna? Onko hän todella
Amerikan vaarallisin mies? Pysykää kanavalla.
Hester kiskaisi korvanapin irti ja irrotti mikrofonin. Ohjelma
oli jo mainostauolla, kun hän nousi tuoliltaan ja kulki huoneen
poikki Matthew’n luo. Poika oli yhtä pitkä kuin isänsä. Sydäntä
viilsi uudelleen.
– Äitisi…, Hester aloitti.
– Äiti on kunnossa, Matthew sanoi. – Kaikki ovat kunnossa.
Hester ei mahtanut itselleen mitään. Hän kietoi kätensä ehkä
vähän kiusaantuneen teinipojan ympärille ja kaappasi tämän karhunhalaukseen,
vaikka oli alta 160-senttinen ja poika jo miltei
päätä pidempi. Poika muistutti päivä päivältä enemmän isäänsä.
Pienempänä, kun isä oli vielä elossa, Matthew ei ollut juuri muistuttanut
Davidiä, mutta nyt hänessä oli niin paljon samaa näköä
– sama ryhti, askellus, käsien vääntely ja kulmien kurtistus –, että
Hesterin sydäntä vihloi. Ei sen tietenkään olisi pitänyt, vaan Hesterin
olisi pitänyt saada lohtua siitä, miten hänen edesmennyt poikansa
näkyi tämän pojassa, aivan kuin jokin pieni osa Davidiä olisi
selvinnyt onnettomuudesta ja jäänyt eloon. Sen sijaan nämä aavemaiset
välähdykset repäisivät vanhat haavat uudelleen auki kaikkien
näiden vuosien jälkeenkin, eikä Hester tiennyt, oliko kipu sen
arvoista, oliko parempi kokea tätä tuskaa kuin olla tuntematta mitään.
Kysymys oli tietenkin retorinen. Ei hän päässyt valitsemaan,
eikä hän olisi edes muuttanut mitään. Jos hän ei tuntisi mitään tai
”pääsisi yli” surusta, hän pettäisi Davidin muiston kurjimmalla
mahdollisella tavalla.
Siispä hän rutisti pojanpoikaansa ja puristi silmänsä kiinni. Teinipoika
taputti häntä selkään miltei huvittuneen oloisena.
– Mummi?
Niin hän aina tätä kutsui. Mummiksi. – Onko kaikki ok?
– Olen kunnossa.
Matthew’n iho oli tummempi kuin hänen isällään. Pojan
äiti Laila oli musta, joten Matthewkin oli musta tai monietninen
tai jotain sellaista. Ikä oli huono tekosyy, mutta Hester oli
18