Matthew seuraa vierestä. Eikä tee mitään.
Koko tilanteeseen jo turtuneet opettajat tuskin edes huomaavat
mitä tapahtuu. Yksi koettaa ponnettomasti sanoa ”Crash, riittää
jo”, mutta Crash ja muut oppilaat eivät kiinnitä varoitukseen mitään
huomiota.
Ja Naomi vain istuu ja sietää kaiken.
Matthew’n pitäisi jotenkin koettaa lopettaa kiusaaminen. Hän
ei kuitenkaan tee enää mitään. Kerran hän yritti.
Siitä ei seurannut hyvää.
Matthew muistelee, milloin Naomin noidankehä oikein alkoi.
Alakoulussa Naomi oli iloinen lapsi, jolla oli aina hymy huulilla.
Sen Matthew muistaa. Vaatteet ehkä olivat toisten vanhoja, eikä
Naomi aina pessyt hiuksiaan tarpeeksi usein. Osa tytöistä oli tehnyt
siitä hiukan pilaa. Kaikki sujui silti tavallisesti, kunnes Naomi
yhtenä päivänä neljännellä luokalla sairastui ja oksensi rouva
Walshin tunnilla, oksennus oikein roiskui luokan linoleumilattialle
märkänä ja ruskeana, ja sitä roiskui Kim Rogersin ja Taylor Russellin
päälle. Haju oli niin karmiva, että rouva Walshin piti tyhjentää
koko luokka ja lähettää se, Matthew muiden mukana, ulos kentälle,
ja kaikki puristivat neniään ja huutelivat yööök.
Sen päivän jälkeen mikään ei ollut kuin ennen.
Koko tapahtuma oli aina mietityttänyt Matthew’ta. Oliko Naomi
ollut jo aamulla huonovointinen? Oliko isä – äiti oli siinä vaiheessa
jo ulkona kuvioista – pakottanut tämän kouluun? Jos Naomi
olisi
jäänyt sinä päivänä kotiin, olisiko kaikki voinut mennä toisin?
Oliko oksennus ratkaiseva käänne, vai oliko kohtalo määrännyt
Naomin
joka tapauksessa kulkemaan tätä synkkää koettelemusten
tietä?
Uusi paperitollo tarttuu hiuksiin. Lisää nimittelyä. Lisää julmaa
11
pilkkaa.
Naomi istuu ja odottaa, että se päättyy.
Edes hetkeksi. Tältä päivältä. Hän tietää, ettei se lakkaa kokonaan,
ei tänään eikä huomenna. Piina ei milloinkaan lopu pitkäksi
aikaa. Se seuraa häntä aina.