Heidän välissään ylärappusella seisoi hoikka murrosikäinen tyttö, ja
tiesin, että hänen täytyi olla heidän tyttärensä Nina. Nina oli koko jutun
10
päähenkilö. Hänen takiaan minut oli kutsuttukin. En vielä nähnyt
hänen ilmettään näin kaukaa mutta laitoin sormet ristiin ja yritin laittaa
varmuudeksi varpaatkin, vaikka muovisandaalit puristivat. Voi, kun hän
pitäisi minusta.
Auto pysähtyi rouskahtaen auringon paahtamalle sorakäytävälle, eikä
kukaan hievahtanutkaan pitkään aikaan. Leonora, Markus ja Nina katselivat
meitä ylärappuselta silmiään siristäen. Caroline malttoi kerrankin
olla latelematta piikikkäitä neuvojaan. Puristin ovenkahvaa sormet
hiestä nihkeinä ja katselin Ninaa hengitystä pidätellen. Nina ei hymyillyt.
Inhosiko hän tätä vanhempiensa keksimää suunnitelmaa? Kuskaisiko
Caroline
minut suoraan takaisin lastenkotiin jo ennen iltaa – leukapielet
kireänä, puristaen rattia rystyset raivosta valkoisina?
Pihan yli räpyttelevän hanhen halveksuva törähdys sai kaikki katsomaan
taivaalle, ja se laukaisi jännityksen. Kömmin ulos autosta, ja Leonoran
katse kiinnittyi minuun. Sitten hän laskeutui raput ja otti meidät
avosylin vastaan.
”Beth! Caroline. Hauska nähdä! Tervetuloa Raven Halliin.”
Vastasin Leonoran halaukseen. Hänen hajuvetensä oli ruusuntuoksuinen,
lempeä ja rauhoittava. Leonoran annettua tietä Markus pudisti kättäni
sydämellisesti ja vilkaisi sitten ylärappuselle, missä hänen tyttärensä
yhä seisoskeli.
”Nina, tule tervehtimään.”
En tiennyt Ninasta muuta kuin hänen ikänsä. Kun olin yrittänyt kysellä
hänestä matkalla, Caroline oli ärähtänyt haluavansa keskittyä ajamiseen.
Sen jälkeen olin vain katsellut ohi vilahtavia peltoja ja koettanut
muistaa, mistä olimme jutelleet Leonoran ja Markuksen kanssa – silloin