mietteliäältä kuin pettyneeltä. Nina siirtyi vähän kauemmaksi ja hymyili
minulle anteeksipyytävästi.
”Äiti, voinko näyttää Bethille hänen huoneensa?”
Leonora räpytti silmiään kuin kiskoisi ajatuksensa takaisin jostakin
kaukaa.
”Mitä? Niin, totta kai.” Sitten hän katsoi Carolinea. ”Saako olla kuppi
teetä? Tai ehditkö jäädä syömään?”
Mutta Caroline oli jo avannut auton takaluukun ja nosti laukkuni ja
viulukoteloni sorakäytävälle. ”Ei, ei, täytyy lähteä takaisin päin. Huomenna
on pitkä lento.” Hän läimäytti luukun kiinni, asteli kuljettajan ovelle ja
katsoi minua tiukasti. ”Ole kiltisti.”
Kiristelin hampaitani. Koska minä en muka ollut kiltisti? En ollut kertaakaan
12
nurissut siitä, että Caroline asetti työnsä edelleni, vaikka olimme
toistemme ainoat sukulaiset. Aina kun hän oli luvannut, että voisin
muuttaa lähiaikoina hänen luokseen, olin hymyillyt kuin uskoisin.
Ja tänäkin aamuna olin vain nyökännyt kohteliaasti, kun hän selitti –
niin ettei lastenkodin henkilökunta kuullut – että hänen oli toistaiseksi
hankala huolehtia minusta mutta hän oli löytänyt minulle yksityisen
sijaisperheen.
Nyt hän kohotti kulmiaan odottaen vastausta.
Hymyilin vaisusti. ”Olen kyllä. Kiitos kyydistä, Caroline-täti.”
Katselin Leonoran ja Ninan vierellä, kun Caroline kaasutteli pois pihasta.
Nyt oli viimeinen tilaisuus, jos halusin vielä muuttaa mieltäni. Jos
juoksisin nyt heti auton perään ja heiluttaisin käsiäni, Caroline huomaisi
minut peilistä ja pysähtyisi. Hän veisi minut pois täältä – näiden vieraiden
ihmisten luota. Hän veisi minut takaisin lastenkotiin ja lentäisi vasta
sitten Istanbuliin tai Sydneyyn tai minne hänen työnsä huomenna veisikin.
Sitten vilkaisin Ninaa ja Leonoraa. Miksi ihmeessä haluaisin lähteä