Jos äiti olisi vielä auttamassa, tämä nappaisi paikallislehdet samalla
hetkellä kun ne tipahtaisivat postiluukusta, ympyröisi sopivat työpaikkailmoitukset
mustalla tussilla ja lykkäisi ne Sadien käteen heti hänen
astuttuaan ovesta…
Sadie huokaisee ja jatkaa matkaa olohuoneeseen, jonka kalustuksesta
on jäljellä enää vanha piironki ja kaksi haalistunutta nojatuolia. Takanreunuksella
on yhä puolikas pussillinen äidin lempitoffeeta, ja Sadie pistää
sen takkinsa taskuun. Sitten hän katselee, onko jotakin vielä unohtunut.
Hänen katseensa pysähtyy taas piironkiin.
Se on sieltä täältä naarmuilla mutta vankkaa umpipuuta, niin tuttu esine
hänen lapsuudestaan saakka, ettei hän ole ennen edes tarkastellut sitä
kunnolla. Hän sivelee pintaa hansikkaillaan, tutkii, onko siinä muita vaurioita,
ja hänen pulssinsa kiihtyy syyllisyydestä. Äiti halusi ehdottomasti,
että kaikki huonekalut lahjoitettaisiin kodittomien hyväksi, mutta paljonkohan
tästä saisi eBayssa? Ehkä sen verran, mitä häneltä uupui ensi
kuun vuokrasta? Puhelin alkaa hälyttää taskussa toffeepussin alla, ja hän
vetäisee kätensä piirongin päältä kuin tulikuumalta hellalta.
Näytöllä hehkuu hänen agenttinsa nimi, ja hän vastaa nopeasti.
”Hei Wendy, mitä he sanoivat?” Sadie painaa puhelimen tiukasti korvalleen.
15
”Sainko minä sen? Tykkäsivätkö he minusta?”
Hiljainen huokaus paljastaa, että vastaus on kielteinen.
”Voi Sadie, olen pahoillani. Olit aivan loistava, mutta he haluavat jonkun
vähän…”
Sadien vatsa kiristyy pettymyksestä. Onko hänen nyt siis ilmoitettava
avustusjärjestön ihmisille, ettei piironki olekaan käytettävissä? Ja mitä
hän tekee ensi kuussa? Täytyykö hänen luovuttaa ja myydä ainoa arvokas
korunsa – amulettirannekoru, jonka äiti antoi hänelle kuusitoistavuotislahjaksi?