Kerran Jarkko Aholan käsi kipsattin myös, kun hän pikkupoikana leikki kotona
siskonsa kanssa äitiä ja isää. ”Äiti” sitten jossain vaiheessa suuttui ”isälle”,
ja sisko tönäisi leikin tuoksinassa Aholan alas sohvalta niin, että tämän
ranne murtui.
Pienen pojat päivät täyttyivät leikeistä ja puuhailuista niin kotona kuin
ulkona.
Muistan kuinka ajoin polkupyörällä kerrostaloamme
ympäri ja
lauleskelin Mika Sundqvistin laulun sanoin: ”Moottoripyörä on
moottoripyörä, skootteri
on lälläripyörä”.
Mistä lie olin tuonkin mieleeni
painanut... ”Namusia naisia katsastan” oli kuitenkin jo tuolloin siistin
kuuloinen heitto. Ehkä vanhempien naurut saivat minut painottamaan
tuota lausetta eritoten.
Luonnonilmiöt kiehtoivat mieltäni, kuten varmasti jokaista pikkunaskalia.
Olin innoissani esimerkiksi ukkosesta ja juoksin monta kertaa
ulkona salamoivan taivaan alla, vaikka äitini ei siitä pitänytkään. Kuten
arvata saattaa, vei kaikesta voiton ukkosen ääni. Mahtava soundi!
Yksi päällepäin varsin banaalin oloinen muisto on hetki isäni kanssa,
kun olimme pudottelemassa kerrostalon parvekkeelta alas Mikki Hiirtä,
jolla oli laskuvarjo selässään. Juoksin alas, takaisin ylös ja toistin saman
yhä uudestaan. Tuo ohikiitävä Mikki-hetki kumpuaa yhä vieläkin usein
mieleeni. Päällimmäinen tunne siitä on aina suru. En osaa sanoa, miksi
tuo muisto ja tunne yhdistyvät niin vahvasti, koska olihan tuo touhuilu
myös mukavaa.
Jotenkin minussa on asunut surumielisyys jo pienestä pitäen. Se on
sellaista määrittelemätöntä melankoliaa, josta musiikkinikin usein
kumpuaa.
18 J A R K K O A H O L A