laittaneet kengät koronakepin päähän ja
sohineet niillä kattoa. Pikkupojan mieltäni
kiehtoi, kuinka joku oli pystynyt
kävelemään pää alaspäin katossa. Se
oli jotenkin maagista ja vähän pelottavaakin.
Kuka tuohon pystyy? mietin
M I E S J A Ä Ä N I 17
ihmeissäni.
Kerhohuone tuli Jarkolle muutoinkin tutuksi,
sillä lapsilla oli tapana leikkiä siellä.
Kaiken vauhdikkaan touhun keskellä
Jarkko löi päänsä lämpöpatterin terävään
kulmaan ja sai aivotärähdyksen.
Samana vuonna Ahola kaatui talon pihalla
potkukelkalla ja seurauksena oli
jälleen aivotärähdys.
Viisivuotias Jarkko isosiskonsa Caritan ja pikkusiskonsa
Marjon kanssa. Kuva: Jarkko Aholan kotialbumi.
Taisin olla aika meneväinen kaveri tuolloin 4–5-vuotiaana, sillä pienet
tapaturmat eivät minua hidastaneet. Yhden kerran lähdin aivan yllättäen
juoksemaan autotien poikki, kun näin kaverini tien toisella puolella. En
huomannut oikealta tulevaa autoa, joka ajoi suoraan päälleni. Lensin
konepelliltä maahan, ja nilkkani murtui auton renkaan rullatessa sen yli.
Sain samalla jo kolmannen aivotärähdykseni.
Joskus olen miettinyt, että onkohan huono muistini peruja näiltä rajuilta
ajoilta! Ja vaikka äitini ylisuojelevuus harmitti myöhempinä vuosina, taisin
olla ihan itse aiheuttamassa huolta aika vauhdikkaalla toiminnallani.
Nilkkani kipsattiin sairaalassa, ja äiti kysyi, olisiko jotain, mitä hän voisi
tuoda minulle, kun jouduin olemaan siellä pari yötä. ”Tuo minulle valkoisia
ruusuja”, pyysin äidiltä ääni väristen. En tiedä, mistä moinen pyyntö
kumpusi. Ehkä draamantajuni alkoi heräillä kaiken kokemani jälkeen.